Sairaalaharkka

Yksi odotetuimpia juttuja itselle oli viikot sairaaloissa. Yhtä tiettyä osastoa ei ollut, vaan kierrettiin monella eri osastolla, eri sairaaloissa. Kaikkiin paikkoihin ei päästy, joita olis halunnut nähdä. Nyt siis yleisesti vietnamilaisesta sairaalasta.

Fyysisesti sairaalat yllätti. Odotin paljon paljon pahempaa, vaikka olihan ne melko törkyisiä paikkoja. Niin polit, vastaanotot, kuin osastotkin olivat käytännössä yksi ja sama asia. Ikinä ei voinut olla varma oliko potilas tullut vastaanotolle vai oliko hän maannut siinä jo viikon. Huoneissa oli tavallisesti viidestä kymmeneen potilassänkyä, huoneiden koon olessa melko lailla sama, kuin suomalaisen sairaalan kahden hengen huoneen. Kaikki huoneet oli sekahuoneita. Yhden hengen huone oli niin sanotusti VIP ja sen sai paksulla lompakolla. VIP huone sisälsi yksityisyyden lisäksi ilmastoinnin, sekä nopeamman ja paremman hoidon ja hoidon saannin. Lisäksi hintaan sisältyi pisimpään työssä olleet hoitajat ja lääkärit, keltanokilla ei ollut VIP-huoneisiin asiaa. Rahalla saa, myös pimeesti. Jos hoitajaa lahjoi, sai hoitoa vähän paremmin ja nopeampaa. Muutenkin hoitoa sai siihen asti, kun rahat riittivät. Tapasimme yhden mummon, joka olisi tarvinnut proteesin polveensa. Rahat eivät leikkaukseen riittäneet. Mummon sai kuitenkin onnenkyynelin se, kun halusimme ottaa kuvan hänestä. Hän oli niin otettu. Köyhille on omia terveyskeskuksia, jossa he saivat jotain hoitoja ja lääkkeitä. Tarkemmin ei asiasta meille kerrottu, mutta ainakin tiedän, että sellaisiakin on ja hyvä niin. Kaikkia, erityisesti köyhiä ja maaseudulla asuvia, ei terveydenhuolto tavoita ja se onkin yksi suurimpia mm. lapsi- ja äitikuolleisuuden lukuja ylläpitävä tekijä. 

No entäs vietnamilainen sairaanhoitaja. Kamala, ainakin opiskelijoille ja minun kokemani mukaan. Opiskelijat pelkäsi hoitajia ja ihan syystä. Jos oli ”liian hidas”, joutui käytävään, eikä saanut enää tehdä mitään. Jos hoitajalla oli huono päivä, siitä kärsi kaikki ympärillä olevat. Toki kaikilla on huonoja päiviä ja ainahan mieliala vaikuttaa, kun ovathan hoitajatkin vain ihmisiä. Täällä hoitajat eivät kuitenkaan peitelleet, eivät edes yrittäneet. Jos oli kiire, opiskelijat seisoivat käytävässä. Kaikkea ei saanut kokeilla tai tehdä, emme me, eivätkä vietnamilaiset. Yksi lääkäriksi opiskeleva ystäväni kertoi, että hyvällä tuurilla pääsee joskus jotain harjoittelemaan itse, yleensä saa tyytyä katsojan rooliin. Sairaanhoitajaopiskelijat harjoittelivat käsin hieman enemmän. Hoitajien keskuudessa hierarkia oli karmiva. Lääkärit sen sijaan olivat lämpimiä ja ottivat hyvin vastaan. Tässä kohtaa lienee hyvä kiittää kaikkia itseäni ohjanneita hoitajia Suomessa. Kiitos, olette ihania.

Hoitajan työvuorot eivät kauheasti poikenneet itselle tutusta, pieniä eroja aikatauluissa tietenkin oli. Kuten tuo siesta keskipäivällä, jolloin sairaalatkin hiljenevät täysin. Sairaanhoitajan tehtävät olivat samanlaisia, kuin Suomessa. Paitsi perushoito, sen toteuttivat potilaan läheiset. Vaatteita sai sairaalalta pari kertaa viikossa. Potilaan pöydällä notkui ruokaa, senkin hoitivat läheiset. Vaimot ja miehet, äidit ja isät, he nukkuivat potilaan kanssa samassa sängyssä. Jos huoneessa oli vapaita sänkyjä, he saattoivat päästä niihin lepäämään. Läheiset olivat melkein koko ajan vierellä.

Erilaisia injektioita, EKG, lääkeliuosten valmistamista, verenpaineen mittausta ja niin edelleen. Tavallisia sairaanhoitajan tehtäviin kuuluvia juttuja, joita itsekin pääsin täällä kokeilemaan. Ensimmäinen suoneen pistäminen oli paikallisille hoitajille lähinnä viihdettä, he yllättyivät että osasin. Kuten edellä mainitussa, kaikessa odotettiin hihittäen epäonnistumista.

Välineet tietenkin olivat erilaisia, kuin meidän Suomessa. EKG-laite taisi olla kivikaudelta, kanyylit oli VIPeille ja lapsille, muiden oli infuusioiden ajan pidettävä perhosneulaa ja kerta-annokset pistettiin neulalla ja ruiskulla, vaikka niitä olisi annettava kuusi kertaa päivässä. Injektioita pistettiin samoihin paikkoihin, kuin Suomessakin, paitsi yhdenlaisella osastolla, josta tulossa erillinen blogiteksti. Toki pistäminen erosi likaisuudellaan ja sillä, että kanyylia käytettäessä ennen lääkkeen antamista pumpulista muotoiltiin käsin kanyyliin menevä pala ja sillä putsattiin kanyylin suu. Usein pumpulista jäi höttöä kanyyliin, niitä sitten hoitajat yritti kaivaa milloin milläkin tikulla pois. EKG otettiin vähintäänkin väärin. Anturit aseteltiin kauniin näköisesti, niin kuin kuvissa ja niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Ja edellinen lause oli oikeesti vietnamilaisen suusta tullut perustelu siihen, miten EKG otetaan. Perään tuli kysymys ”onko Suomessa tällaista laitetta?”. Otettiin yhdeltä potilaalta EKG meidän oppien mukaan ihan vaan vertailun vuoksi, heidän toiveestaan. Tämän jälkeen yksi vietnamilainen hoitaja suuttui ja häipyi.

Oli lähes järkytys, että me käytetään käsiä, se on kuulemma likaista, eikä meidän perusteluja uskottu. He taas käyttivät instrumentteja kaikessa ja kaikille, siis niitä samoja. Samoilla välineillä putsattiin potilaan iho, vaihdettiin neuloja ruiskuihin ja painettiin pistoskohtaa, kun sieltä vuoti verta. Lopuksi bänksien päässä keikkuvalla alkoholiin kastetulla ja käsin siihen muutaman kerran asetetulla, nyt jo verisellä, pumpulin palalla putsataan metallinen kaarimalja ja sitten olikin vuorossa seuraava potilas. Kyllä, niillä samoilla välineillä. Hanskoja ei käytetä. Niitä on ja niitä olisi mahdollisuus käyttää, mutta ne ovat epämukavat. 

Potilaat sanoivat olevansa tyytyväisiä hoitoon, vaikka meidän silmään hoitajat olivat todella tylyjä. Eiväthän he toki muusta tiedä ja tämä on heille normaalia. Kukaan ei osannut kaivata yksityisyyttä, koska heille asioista huutelu ja paljaana oleminen ovien ollessa avoinna oli normaalia. Itselle vastaava tuntui mahdottomalta ajatukselta. Hoitajien kiire oli erikoista. Hoitajia ja lääkäreitä opiskelijoiden lisäksi oli valtava määrä ja työtä huomattavasti vähemmän, kuin meillä Suomessa. Kaikilla oli käytössä omat puhelimet joka paikassa ja omaan silmään toiminta näytti laiskalta ja epäammattimaiselta. Jos puhelin soi kesken hoitotoimenpiteen, siihen vastattiin siinä paikassa. Opiskelijat saattoivat nukkua potilaiden huoneissa. Hoitajat pitivät koruja, kelloja ja sormuksia, jalassa oli lähes poikkeuksetta korkokengät. Kaikki pitivät taskussaan valkosipulia kummitusten varalta. Ja he olivat siis tosissaan, erehdyin luulemaan tätä vitsiksi. Kummallisia juttuja riittäisi kerrottavaksi loputtomiin, koska joka päivä näki jotain outoa. 

Mitä minulle jäi päällimmäisenä mieleen. Yksityisyydensuoja puhuttaa Suomessa jatkuvasti ja sitä edistääkseen tehdään muutoksia kaiken aikaa. Täällä sitä ei oikeasti ole. Ei ole ketään kenelle jonkun asioita ei voisi kertoa, ei oikeasti ketään. Kysyessä saa tiedot kenestä tahansa. Käsihygienia on surkeaa, hygienia yleensäkin. Potilaille tehtiin tosi pelottavan näköisiä juttuja, kuten esimerkiksi tuo pumpulin työntäminen kanyyliin. Tiesin hoidon olevan maksullista, mutta silti oli kauhea kuulla, ettei jokainen potilas ole saman arvoinen. Miten voi hoitaa jotain huonommin, kuin toista. Myös hoitajien kylmyys yllätti. 

Lienee turha mainostaa suomalaisten onnekkuutta. Terveydenhuoltoon liittyviä otsikoita on jatkuvasti lehdissä, usein negatiivisia sellaisia. Siispä esitän sinulle toivomuksen. Seuraavan kerran, kun olet potilaana tai asiakkaana terveydenhuollossa, ole kiitollinen. Siitä, että sinulla on yksityisyys ja hoitaja tietää sinun nimesi. Siitä, että sinua hoidetaan saman arvoisesti, kuin 5,5 miljoonaa muutakin suomalaista. 

Terkuin: Tanja

Opiskelijat

Ajattelin kertoa hieman terveydenhuollon opiskelijan arjesta täällä Vietnamissa. Heidän tavallista arkeaan täällä emme eläneet omien opintojen kohdistuessa käytännön harjoitteluihin, onneksi.

Yhdessä luokassa on noin 60-100 oppilasta

Sairaanhoitajan koulutus täällä kestää neljä vuotta, eli ei juuri kauempaa, kuin meillä Suomessa. Koulutus on rakenteeltaan hyvin erilainen ja rehellisesti, en varmaan opiskelisi hoitajaksi, jos asuisin Vietnamissa. Ensimmäisenä vuotena koulussa on ainoastaan teoriaa. Koulupäivä vie kirjaimellisesti koko päivän. Päivä alkaa seitsemältä, puolita päivin käydään kotona nukkumassa ja sitten koulussa istutaan iltaan asti, usein myös viikonloppuisin. Toisena vuotena alkaa teorian ohella niin sanotut labratunnit, eli käytännön harjoitteet koulussa, kun meillä Suomessa tuohon mennessä on tehty jo monta harjoittelua. Kolmantena vuotena opiskelijat aloittavat käytännön harjoittelut sairaalassa. Kun aiemmin aamulla mentiin koululle, nyt he suuntaavat sairaalaan. Täkäläisen siestan jälkeen taas takaisin koululle. Unohtamatta kotitehtäviä ja tenttejä, tämän kaiken lisäksi he viettävät kolmannesta vuodesta alkaen kaksi yötä viikossa sairaalassa. Öistä huolimatta viikkorytmi pysyy samana. Eikä siinä vielä kaikki. Koululla on valtava määrä kerhoja ja harrastustoimintaa. Musiikkia, kielten opiskelua (englanti), urheilua ja niin edelleen. Poikkeuksetta kaikki osallistuu johonkin toimintaan kaiken opiskelun ja harjoittelun lisäksi.

Koulu on nimeltään Medical University, joten siellä koulutetaan kaikenlaisia terveydenhuollon ammattihenkilöitä, aina lääkäreihin asti, sisältäen liudan ammattinimikkeitä, mitä meillä Suomessa ei ole. Kaikki ystäväni täällä opiskelevat lääkäriksi. Pisin koulutus kestää kuusi vuotta.

Koulun pihan laidalta löytyy asuntolat. Yhdestä asuntolasta kuuluu kovempi melu, nauru ja laulu, kuin muualta. Se on laosilaisten asuntola. Laos on siis Vietnamin naapurivaltio, joka mahdollistaa tietylle määrälle nuoria ilmaisen koulutuksen Vietnamissa oman maan koulutusmahdollisuuksien ollessa niin heikot. Tähän tietenkin on oma hakuprosessinsa. Kolme ystävääni suorittivat sen muutama vuosi sitten ja kokevat olevansa onnekkaita päästyään parempaan kouluun. He aikovat palata Laosiin valmistumisen jälkeen.

Meille oli jo saapuessamme määrätty neljä tutor-opiskelijaa ohjaamaan ja katsomaan meidän perään. Heidän kaikkien kanssa on saanut kokea ja nähdä ja heistä on tullut tärkeitä. En toki ole varma ovatko he ihmisiä vai robotteja, ainakin heidän vuorokaudessaan täytyy olla enemmän tunteja, kuin 24. He ovat nähneet uskomattoman paljon vaivaa meidän eteen. He ovat aina paikalla, kun tarvitaan, tosin myöhässä, koska Vietnamissa aikataulut ovat vähintäänkin liukuvia. Heistä jokainen koulun ja harrastuksien lisäksi käy töissä, pari iltaa viikossa. Yhdellä, Mai Thaolla, on myös oma yritys. Miten he ehtivät? Ei hajuakaan. Toki yrittäjyys ei täällä ole ehkä ihan samanlaista, kuin Suomessa.

Mai Thao, Yen, Hanh & Trang

Minulla on aika selkeä kuva vietnamilaisesta opiskelijasta: iloinen, avoin, avulias ja ennen kaikkea ahkera. Olen onnellinen, että sain tutustua näihin kaikkiin ihmisiin ja he jakoivat tämän syksyn kanssani. 

Terkuin: Tanja

”Toivon löytäväni miehen, joka rakastaisi minua niin paljon, ettei ikinä löisi”

Haluisin kirjottaa vähän tasa-arvosta. Lähteenä toimii keskustelut paikallisten ystävieni kanssa.

Tää on toisaalta hankala aihe kirjoittaa, koska tähän liittyy oleellisesti myös omat arvot. Mielipiteitä on yhtä monta ku lukijaakin. Mun mielestä kaikki saa olla sellasia ku haluaa ja uskoa mihin haluaa, niin kauan, kun ei satuta toisia. Yleisesti täällä ei ihan saa olla sellanen ku haluaa ja sukupuoliroolit on tosi selkeät. 

Keskusteltiin mm. homoseksuaaleista. Aluksi mietin, että miten ottaa tää aihe puheeksi. Aattelin, että homous on täällä varmaan tabu. Siis ainakin täällä Vinhissä, koska tää on aika pieni paikka. No olihan se. Totta kai homoseksuaaleja on, mutta harva on julkisesti. Kyllä osa pystyy omasta mielestään elämään onnellisesti, piilossa. Eipä sillä, ei täällä heteroparitkaan julkisia rakkauden osoituksia toisilleen jakele. Ystäväni tunsi erään naisparin. Heidän parisuhteensa päätyi eroon. Toinen naisista päätti mennä naimisiin miehen kanssa, jotta voisi saada lapsen. Muita keinoja ei ollut. Ja naimisiin siis vain siksi, että lapsen saamista avioliiton ulkopuolella ei katsota hyvällä. Julkisesti homona oleminen on yleisempää ja ehkä jopa ok ”isoissa kaupungeissa”. Paikalliset mieltää isoksi kaupungiksi pääkaupungin Hanoin ja lähes 13 miljoonan asukkaan Ho Chi Minh Cityn. Eihän tää mua ollenkaan yllättänyt.

Oon myös pitkin reissua kalastellut tietoa tasa-arvosta miehen ja naisen välillä. Mies on perheen pää, johtaja ja roolimalli. Mies on menestyjä. Voiko nainen olla korkeassa asemassa? ”Voi, mutta vain hyvin erityiset naiset, en ole ikinä tavannut sellaista”, mulle vastattiin. Nainen voi olla esimies, mutta korkeimmalla jakkaralla istuu yleensä mies. ”Suomessa on ollut nainen presidenttinä”, sanoin. Voi veljet niitä ilmeitä.  Ylipäätään Vietnamin historiassa ei suuria naisia oikeastaan ole. Pari on nimensä saanut historian kirjoihin, kuolemalla sodassa. Tarkemmin asiaa ei minulle selitetty. Nainen on vaimo ja ennen kaikkea äiti. Äitejä arvostetaan valtavasti, kun taas isiä ei niinkään. On äidin tehtävä huolehtia lapsista ja kodista. ”Moderneissa” perheissä myös miehet osallistuvat kodin ja lasten hoitoon. Suomalaiset naiset ovat kuulemma onnekkaita. Miehet auttavat kotitöissä ja kasvattavat lapsia, ovat jopa koti-isiä. Se oli vieras käsite ja aiheutti lähinnä hilpeyttä. Tärkeää on löytää hyvä mies pitämään itsestä ja perheestä huolta. 

Täällä on paljon kahviloita ja niissä ihmiset viettävätkin paljon aikaa. Useamman kerran on tullut vastaan tilanne, kun mies lyö naista. Kukaan ei huomaa. Kun poikaystävä lyö tyttöystäväänsä sanaharkan päätteeksi, väittely loppuu ja tilanne palaa normaaliksi. Miestä tulee kunnioittaa ja miehellä on oikeus kurittaa naista huonosta käytöksestä. Otsikossa lukee ystäväni sanat. ”En tiedä onko sellaista”, jatkui tuo lause. Ihan kamalaa, mutta täällä niin normaalia. Kyseisen ystävän oli vaikea käsittää, miten erimielisyydet voisi muka selvittää pelkästään puhumalla tai miten nainen voisi edes sanoa haluamansa mielipiteen ääneen. Täällä miehiä myös tervehditään aina ensin. Toki tervehtiminen aloitetaan aina vanhimmasta nuorimpaan, eikä nuorempi mies ohita järjestyksessä esimerkiksi isoäitiä. 

On hassua huomata, miten tasa-arvoisessa maassa sitä elääkään, vaikka ainahan sen on tiennyt. Se on itsestäänselvää! Niinpä. Tietenkin meilläkin on epäkohtia ja aina on hyvä pyrkiä parempaan, ei kai mikään oo täydellistä. Mutta kyllä mä koen itseni melko onnekkaaksi tässäkin tilanteessa. Oon syntyny maahan, jossa jokaisella on mahdollisuus koulutukseen ihon väristä, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta ja sukupuolesta riippumatta. Vaikka täällä ei Suomea osata sijoittaa maailmankartalle, silti moni tietää, että Suomessa on yksi maailman parhaista koulutusjärjestelmistä. Naisena on mahdollisuus edetä uralla ja olla arvostettu, siinä missä miehenkin. Naisena ei tarvitse automaatisesti pelätä väkivaltaa parisuhteessa tai pelätä oman mielipiteen sanomista ääneen. Mutta miehiäkään ei sovi tässä unohtaa. Ei oo mikään miehen tehtävä elättää koko perhettä. Miehet saa myös olla isiä pullan tuoksulla tai ilman ja niitä arvostetaan. 

Tästä vois kirjottaa vaikka sata sivua tekstiä, mutta ehkä sain suurimpia juttuja esille. Mut ylipäätään ihan älyttömän siistii on se, että me oikeesti saadaan olla just sellasia ku halutaan ja että kaikilla on samat oikeudet, mutta myös velvollisuudet. 

Terkuin: Tanja

Nghe An Rehabilitation Center

Toinen harjoittelupaikkani oli päihderiippuvaisten kuntoutuskeskus. Keskus sijaitsee "kotikaupungissani" Vinhissä ja on valtion ylläpitämä. Keskuksen piiriin kuuluu koko Nghe An:in maakunta, Vinh on siis maakunnan pääkaupunki. Maakunnan asukasmäärä on noin kolme miljoonaa ihmistä. Keskuksessa kuntoutujia on vuosittain noin 600. Siis 600 ihmistä kolmesta miljoonasta on päihderiippuvaisia. Paikallisten mielestä luku on valtava. He totesivat, että "Suomessa ei varmaan ole näin paljoa, eikö se ole aika pieni paikka kuitenkin". THL:än tekemän erillistiedonkeruun mukaan (77 huumeyksikköä osallistui) asiakkaita oli 2167, vuonna 2017. Tämä ei siis kerro kattavasti koko Suomen tilannetta, eli luku on todellisuudessa suurempi. Onko meillä asiat huonommin? Ei. Meillä useampi pääsee hoitoon ja saa tarvitsemaansa apua, täällä ei. 

Kuntoutujaksi keskukseen päätyy kahdella tavalla: omasta tahdostaan tai virkavallan toimesta, eli pakosta. Vapaaehtoisesti huumeista eroon tahtovat joutuvat maksamaan hoidosta noin 25 euroa kuukaudessa, eli täällä melkoisen summan. Pakosta vieroitukseen joutuvat eivät joudu maksamaan mitään. Entä jos haluaa eroon huumeista, mutta ei ole rahaa? Vastaus oli melko ympäripyöreä: "No sitten valtio auttaa vähän". Mitään tarkkoja summia ei annettu. Aluksi keskuksen johtaja antoi ymmärtää, että he mielestään pystyvät auttamaan kaikkia ja tuo 600 on todellinen apua tarvitsevien määrä. Viimeisenä päivänä hän kuitenkin jo myönsi, ettei asia ihan niin ole. Systeemi ei ole vielä riittävän hyvä, eikä tavoita kaikkia.

Keskuksella on kaksi tehtävää: vieroittaa ja kouluttaa. Ensin kuntoutuja vieroitetaan huumeista, sitten koulutetaan ja tarjotaan keskuksessa työtä, lopulta entinen riippuvainen on taas yhteiskuntakelpoinen. Helppoa. 

Sama kaava toteutuu jokaisen kuntoutujan kohdalla. Pisimmillään hoito voi keskuksessa kestää kaksi vuotta. Riippuvaiset jaetaan täällä kahteen ryhmään: sekakäyttäjät ja heroiiniriippuvaiset. Ensimmäisen kolmen päivän aikana kuntoutuja saa lääkkeellistä hoitoa (Diapam, Sedusen), jonka jälkeen aloitetaan hyvin vitamiini- ja proteiinipitoinen ruokavalio, sekä vitamiinilisät. Sen jälkeen korvaushoitona käytetään Metadonia. Myös Pirasetaamia käytetään "parantamaan aivoja", kuten he sanoivat. Vieroitusoireista kukaan ei kuulemma kärsi, koska olemme Vietnamissa, emme Suomessa ja meidän tulisi jo tässä vaiheessa ymmärtää se. Myöskään häiriökäyttäytymistä ei ilmene, onhan heillä kuitenkin säännöt. Lukot ovissa kuitenkin kertoivat muusta ja muutenkin pidin väitöksiä hyvin kyseenalaisina.

Tämän kummempaa kuvaa kuntoutujien asumisoloista en aio julkaista. Tuon lukon takana asui kaksi miestä. Toinen miehistä oli ollut lukon takana kuukauden, toinen kaksi päivää. Asumisolot olivat epäinhimilliset. Kaikki eivät tokikaan olleet lukkojen takana, mutta mahdollisuus sisään lukitsemiseen oli jokaisessa ovessa. Lukkojen takana elivät mm. juuri vieroitukseen tulleet tai fyysisesti sairaat (esim. flunssa). Parhaimmillaan yhdessä asunnossa näin kahdeksan ihmistä, joissain jopa enemmän. Keskuksen johtaja kierrätti meitä ympäri piha-aluetta ja asuntoloiden edustoja. Katsoimme kaltereiden takana olevia ihmisiä, kuin eläimiä. 

Keskuksessa asuvat eivät siis saa poistua alueelta. Vieraita käy kaksi kertaa kuussa. Kun kuntoutuja on päässyt sopivaan pisteeseen, hän aloittaa keskuksessa kouluttautumisen. Siis harmaiden kivien maalaamisen harmaaksi, haudoille vietävien ja siellä poltettavien paperinippujen nitomisen ja potilaskansioiden valmistamisen. Lähes kaksi vuotta, viisi päivää viikossa. Uskoisin, että monella olisi kyky ja osaaminen paljon suurempaan. Työstä heille maksetaan noin 0,50 euroa päivässä. Keskuksessa uskotaan, että työ pitää ajatukset poissa huumeista. Juttelin muutaman kuntoutujan kanssa ja asian laita oli, kuten arvelinkin. Työ tuntuu turhalta ja äärimmäisen tylsältä. 

Muutama kuntoutuja sai mahdollisuuden jakaa tarinansa. Eräs mies oli yrityksen johtaja, joka syystä tai toisesta päätyi käyttämään huumeita. Hän päätyi keskukseen ja lopulta pääsi eroon huumeista. Mies uskoo pysyvänsä kuivilla. Hänellä on kotona perhe ja yritys odottamassa. Tavoitteet olivat selkeät, tukiverkko vahva ja halu pysyä kuivilla suuri. Tuli hyvä mieli. Nurkassa jalat ristissä istuva mies halusi kertoa jotain. Hän nitoi yhteen paperinippuja. Mies oli ollut keskuksessa jo 1,5 vuotta. Työ oli kammottavaa ja jokainen päivä edellisen kopio. Miehellä ei ollut kotia, eikä kokenut, että läheisiäkään. "Menen varmaan vanhempieni luo asumaan", hän totesi kylmästi. 1,5 vuotta kuivilla, mutta motivaatiota ei ollut. Hän ei ollut varma pysyykö kuivilla, kun puolen vuoden päästä pääsee kotiin. Eikä tiedä kukaan muukaan, koska hoito katkeaa, kun kuntoutus loppuu. Kaikki on potilaasta itsestään kiinni. Tuli hieman lohduton olo. Kukaan ei sano tuolle miehelle, että: "kyllä sä pystyt"!

Jälleen kerran tuli sata mun mielestä - ajatusta, mutta annan muutaman. Kukaan ei ole yksilö. Kaikkia hoidetaan sama aika ja samalla tavalla. Kellään ei ole tarinaa, kaikki on vaan narkkareita. Kellään ei ole tarinaa ennen huumeita. Miksi? Koska ihmisiä on täällä niin paljon. En oikein tiedä, että onko se edes surkea selitys. Hoito keskittyy ainoastaan fyysiseen puoleen. Hoitava lääkäri ei tiedä kuntoutujasta muuta, kuin annettavan lääkeannoksen. Moniammatillinen yhteistyö tunnistettiin. "Olin kerran Suomessa ja minulle kerrottiin siitä. Vau, se oli hienoa", sanoi tulkkina oleva opettaja. Keskuksen johtajan mielestä malli kuulosti hienolta. Niin ei voisi kuitenkaan ikinä tehdä täällä. Yllättäen selityksenä: "Tämä on Vietnam, ei Suomi". Apu ei todellakaan tavoita kaikkia, tuskin edes suurinta osaa. Keskus tekee huumevalistuksia ja kertoo toiminnastaan ihmisille, mutta se on vielä lapsenkengissä.

Viikko jätti sekavat fiilikset. Jos sulla ei oo omaa tukiverkkoa, oot ihan yksin. Tunteista puhuminen ei oo ihan ok. Vahvojen tunteiden näyttämiseen reagoidaan naurulla, koska ei tiedetä, miten oikeesti pitäis olla. Tuntui, että siellä ihmisillä ei oo yhtään arvoa. Kaikki tulee samasta syystä ja juoksee saman oravanpyörän läpi. Hoidetaan ainoastaan oireita, ei sairautta. Kaikki noista tyypeistä ei ratkea uudestaan, et joku niillä menee sit lopulta oikein. Jotenkin kaiken ollessa niin pahasti päin h*lvettiä, mut valtasi joku oivallus. Siis se tukiverkko. Meillä pitäis kaikilla olla sellanen. Pidetään läheisistä huolta, kerrotaan et "vitsi mä tykkään susta" ja kysytään et "mitä kuuluu", siis pidetään ihmiset lähellä. Päihderiippuvuuteen voi sairastua kuka tahansa meistä (Suomen Päihderiippuvaiset ry).

Terkuin: Tanja

 

Potilaana Vietnamissa

Vaihto ei alkanut ihan odotetusti. Ensimmäiset kokemukset vietnamilaisesta sairaalasta tulivat niin sanotusti väärältä puolelta. 1,5 viikon jälkeen oireilu alkoi ja kuume nousi. Korkeaa kuumetta kesti yhteensä neljä päivää, eikä mikään pysynyt sisällä. Sanomattakin selvää että olo oli heikko ja olin tosi kipeä. Lopulta lähdin sairaalaan, vaikka ei se päätös niin helppo ollut. Pelotti tosi paljon. Pelotti nähdä se sairaala ja varmaan myös kuulla, jos onkin jotain vakavampaa.

Sairaalaan mukaani lähti eräs koulumme opettaja. Ei mitään hajua kuka, koska ei hän edes esitellyt itseään. Minut nähdessään totesi vain, että: ”näytätpä kamalalta”. Minulle tehtiin heti selväksi, että tulen saamaan erityistä kohtelua. Mun ei esimerkiksi tarvinnut maksaa mitään tai jonottaa mihinkään. Kaiketi ylilääkärinä toimiva lääkäri tutki minut, hän ei siis tavallisesti enää potilastyötä tehnyt. Minut ohjattiin tutkimuspöydän viereen. Pöydällä oli lakana ja tyyny. Jos en olisi ollut niin kipeä, en olisi ikinä sille pöydälle noussut, oli se niin likainen. Lääkäri ei vaivautunut kysymään nimeäni, saati esittelemään itseään. Hän tunnusteli vatsaani ja kysyi kysymyksiä. Kerroin olleeni edellisenä viikonloppuna vuoristossa, tähän hän vastasi syvällä huokauksella ja pään pudistelulla. Apua, mitä toi nyt tarkoittaa! Sanomatta mitään minua lähdettiin taluttamaan eri kerrokseen, siis portaita. Kysyin, että emmekö voisi käyttää hissiä, vastaus oli ei. Kävely on terveellisempää. Portaat tuntuivat loppumattomilta. Minut vietiin huoneeseen, jossa oli noin 15 henkilöä. Hoitajia ja lääkäreitä kai, osa varmaan opiskelijoita. Kolme heistä söi ja kolme katsoi videoita Youtubesta. Kaikki tuijotti ja osotteli. Kävin makaamaan jälleen likaiselle tutkimuspöydälle. Ovi käytävään oli auki ja osa ihmisistä vain tuijotti, osa naureskeli. Minulle tehtiin sisäelinten ultraäänitutkimus. Tässäkään vaiheessa kukaan ei ollut puhunut minulle sanaakaan. Taas lähdettiin taluttamaan kohti seuraavaa huonetta. Aa tää on varmaan verikoe, ajattelin, vaikka ei mulle mitään kerrottu. Kolme hoitajaa labrassa söi nuudeleita. Yksi nousi ylös ja tuli ottamaan verikoetta. Sanaa hygienia lienee turha edes tähän yhteyteen yrittää liittää. Pelkästään tuon hoitajan kynnet oli oksettavan likaiset ja pitkät. Neula ja ruisku oli sentään steriilissä pakkauksessa...kai. Minun jälkeeni verikokeeseen tuli pieni lapsi isänsä kanssa. Lapsi istui isänsä sylissä. Lapsi alkoi itkemään. Tätä hoitajat alkoivat imitoimaan ja sitten nauramaan lapselle. Isä puolestaan löi lasta avokämmenellä päähän. Mun oli pakko lähteä käytävään odottamaan. 

Käytävällä kulki potilaita. Lähes jokainen pysähtyi kohdalleni, osoitteli ja tuijotti. He kysyivät opettajalta jotain ja opettaja vastasi. Kysyin opettajalta, että mistä he keskustelivat. Opettajan vastatessa, että hän kertoi juuri tilanteeni tuolle ohi kulkevalle tuntemattomalle, olin pöyristynyt. Olo oli kuin jollain eläimellä, jota kaikille esitellään. 

Tulokset tulivat noin kymmenessä minuutissa, ei siis hajuakaan mitä he tutkivat. Paperissa oli vain numeroita toisensa perään ja jotain viivoja. 

Palattiin lääkärin huoneeseen. Istuin pitkän pöydän päähän. Vieressäni istui joku nainen. Nainen tuijotti ja tirskui. Jälleen kerran mietin, että kukahan toiki on. Pöydän päästä alkoi jälleen kuulua huokailua. Se tietämättömyys oli sietämätöntä. Odottaessani kysyin, että enkö saisi levätä tai eikö mua nesteytetä tai jotain, istuminen tuntui raskaalta. Tähänkin vastattiin nauramalla. Kerroin olevani kipeä ja sitä myös aina välillä kysyttiin, ei siihen kuitenkaan mitenkään reagoitu. Huokausten jatkuessa purskahdin itkuun. Väsytti ja pelotti. Opettaja käveli luokseni ja repesi nauruun. ”Itkeäkö sinä”, hän kysyi ja jatkoi hihittelyä. Oma itkuni loppui kuin seinään. Sitten lääkäri kertoi tulokset. Tai no, yritti ainakin. Ensin hän kertoi väärän diagnoosin, johtuen siis huonosta kielitaidosta. Järkytyin ja leukani putosi lattiaan, ootko tosissas. Sitten hän huomasi virheensä ja muutti diagnoosia. Tulehdus. Okei, ei oikein ihan varmaa missä ja minkä aiheuttama, paketillisen antibiootteja hän määräsi, ilman ohjeita tietenkin. Nekin piti itse kysyä. 

Vihdoin ajattelin pääseväni lepäämään, kunnes opettaja pysäyttää minut pihalla. Saan häneltä ohjeita pysyäkseni terveenä. Ne kuuluivat seuraavasti:

• Älä juo samalla kun syöt. Juomisen ja syömisen välillä täytyy olla vähintään 30 minuuttia. Perusteluna mahalaukun ja suoliston vaurioituminen.
• Älä juo vettä ikinä kylmänä. Perusteluna sama, kuin aiemmassa.
• Älä ole auringossa, täällä on eri aurinko kuin Suomessa. Ei perusteluja. 

Tässä oli siis mahdollisia syitä tulehdukselle ja ohjeita jatkoon. Tapoja juoda vettä en muuttanut, mutta antibioottikuurin kyllä söin. Reilun viikon toipuminen takaisin kuntoon vei, mutta siitäkin selvittiin. Kaikki siis hyvin. Voisin luetella miljoona epäkohtaa jo yhden kokemuksen perusteella, mutta lyhyesti sanottuna vietnamilainen sairaala potilaan silmin ei jättänyt lämpimiä muistoja. 

Vaikka jokaiselle mahtuu varmasti huonoja kohtaamisia ja enemmän tai vähemmän ikäviä kokemuksia potilaana olosta, niin olemme me suomalaiset mielestäni todella onnekkaita. Meillä on Suomessa ihana, lämmin ja ammattitaitoinen hoitohenkilökunta, ollaan siitä ylpeitä. 

Terkuin: Tanja

SOS Children's Village

Neljäs viikko kului ensimmäisessä varsinaisessa harjoittelupaikassa, eli paikallisessa SOS-lapsikylässä. SOS-lapsikylän tehtävänä on suojella lasten oikeuksia ja auttaa lapsia, jotka ovat menettämässä tai menettäneet vanhempiensa huolenpidon. Järjestö on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton. Vinhissä sijaitseva lapsikylä on yksi Vietnamin 17:sta SOS-lapsikylästä. Ensimmäinen SOS-lapsikylä Vietnamiin avattiin vuonna 1989, Vinhiin lapsikylä avattiin vuonna 1991. Tuosta vuodesta lähtien lapsikylä on kasvattanut ja kouluttanut 700 eri ikäistä lasta. Lapsikylä voi tukea köyhiä perheitä myös rahallisesti. Jotkut perheet voivat saada jopa 300 000 vnd (n. 11 euroa) kuukaudessa, jota pidetään täällä melko suurena summana. 

Kylään päätyvät lapset ovat orpoja. Usein äiti on kuollut ja isä tuntematon. Joissain tapauksissa molemmat vanhemmat on kuolleet tai joutuneet esimerkiksi vankilaan. Huostaanotettuja lapsia ei heidän kertomansa mukaan kylässä ollut. Joissain tapauksissa isä on ollut tiedossa, mutta isät harvoin lapsia kasvattavat. Lapsen saavutettua täysi-ikäisyyden isästä kerrotaan ja he saavat tavata. Vaikka lapsi saisi tietää isästä aiemmin, ei isällä kylään olisi asiaa. 

Tällä hetkellä kylässä on 200 lasta ja nuorta, 4-20 vuotiaita. Kylän henkilökuntaan kuuluu johtajat, muuta henkilökuntaa, lääkäri, opettajia ja yksi sosiaalityöntekijä, yhteensä 16 henkilöä. 

Harjoittelumme lapsikylässä koostui lähinnä keskusteluista eri ihmisten kanssa. Keskuksen johtajan, äitien ja jo eläkkeellä olevien äitien kanssa. Pelasimme ja leikimme myös lasten kanssa.

Ensimmäisenä kävimme pitkän keskustelun keskuksen johtajan kanssa. Hän oli hyvin iloinen tapaamisestamme ja mahdollisuudesta esitellä keskuksen toimintaa meille. Eräs opettaja koulustamme oli tulkkaamassa, koska kuten täällä on hyvin tavallista, johtaja ei englantia muutamaa sanaa enempää puhunut. Hän kertoi olleensa asemassaan nyt 30 vuotta. Kysyessäni miksi juuri tämä työ, hän vastasi: " nautin tästä työstä ja haluan auttaa lapsia." Noinkohan, ajattelin. Kuitenkin myöhemmin samana päivänä kyseinen johtaja oli pelaamassa lentopalloa lasten kanssa, suorat housut ja nahkakengät jalassa. Hän keskusteli heidän kanssaan sujuvasti, eli ei tainnut olla eka kerta. Ehkä hän tosiaan nauttii työstään.

 

Hyvin pian kävi ilmi, että vietnamilaiset eivät ole ylpeitä 17:sta lapsikylästään. Heistä se viestii köyhyydestä, kurjista oloista ja matalasta elintasosta. Kuten aiemminkin täällä on tullut ilmi, myös nyt haluttiin viestiä, että Vietnam haluaa nostaa kansansa elintasoa huomattavasti lähitulevaisuudessa. Tästä keskustelu liukui sujuvasti lasten koulutukseen. Lapsikylä tarjoaa kaikille lapsille jokaisen asteen koulutuksen, myös yliopiston, joka täällä on maksullista. Olin yllättynyt, positiivisesti. Myös yliopiston jälkeen noita nuoria aikuisia autetaan löytämään töitä. Nuoria ei jätetä tyhjän päälle. Lapsikylässä nuori saa paremmat eväät tulevaisuuteen kuin monessa tavallisessa keskiluokkaisessa perheessä saisi, sillä koulutus on kaikille taattu.

Tavoitteena on siis antaa rakastava koti ja mahdollisuudet koulutukseen ja hyvään elämään. Lapsia kylässä kasvattavat äidit. Tässä kylässä äitejä ja koteja on 15. Jokaisella äidillä on noin 8-10 lasta, eri-ikäisiä. Lapset asuvat 14-vuotiaaksi asti äitien kanssa, jonka jälkeen he muuttavat asuntolaan. Tytöille ja pojille on omat asuntolat, niissä emme valitettavasti päässeet käymään. 

Vierailimme muutamassa kodissa. Talot olivat tiilitaloja, pihat siistejä ja kauniisti laitettuja. Pihoilla oli pieniä viljelyksiä, joita lapset ja äidit yhdessä hoitivat. Olin todella yllättynyt. Rehellisesti sanottuna odotin jonkinlaista hökkelikylää, en idyllisen näköistä pihapiiriä. Jokaisessa talossa oli muutama makuuhuone, keittiö ja oleskelutila. Kodit olivat myös sisältä todella siistejä. Huonekalut olivat jokaisessa kodissa täysin samat, mutta seinillä olevat valokuvat kertoivat tarinoita. Lapsia, nuoria, hääpareja, äitejä. Äidit valmistelivat päivällistä lapsille ja ensimmäiset kirmasivat koulusta kotiin. Äidit olivat iloisena vastassa. Isoveli piti pienempää sisarustaan kädestä saapuessaan kotiin. Se oli aika ihanaa.

Miehet rakentavat taloja, naiset tekevät kodin, meille sanottiin. Tärkein henkilö lapsille oli äiti. Lapsikylässä yksi äiti työskentelee noin 20 vuotta. Ennen vaatimuksena oli, ettei aviopuolisoa tai omia biologisia lapsia saanut olla. Nykyään äideillä saa olla omia biologisia lapsia, mutta ei miestä. Eräs nainen kertoi, että haki tätä työtä miehensä kuoltua ja sittemmin työn saatuaan muutti lapsensa kanssa kylään. Se oli keino käsitellä surua. Jokainen äiti tienaa noin 20 euroa kuukaudessa. Tuo 20 euroa on äidin omaan käyttöön, lapsikylä maksaa lasten vaatetuksen ja perheille ruoat. Kuulostaa tosi vähältä, heille se on riittävä. Isillä ei jalansijaa kylään ole. Kyseenalaistin väitettä, että isällä ei ole niin suurta roolia lapsen elämässä, minulle naurettiin. "Jos he (lapset) tarvitsevat neuvoa tai tietoa esimerkiksi uraan liittyen, he voivat keskustella johtajien kanssa", minulle sanottiin. Kamalaa. Omalla isälläni on ollut suuri rooli elämässäni ja todellakin olen tarvinnut isääni. Oli aika kamalaa, että isiä pidettiin tarpeettomina.

 Kuvassa keskellä "äiti"

Tapasimme kylässä asuvan, eläkkeellä olevan naisen. Eläkkeelle hän on jäänyt kolme vuotta sitten, nyt hän on 69-vuotias. Hänen uransa kesti yhteensä 20 vuotta, hän oli ammatiltaan äiti. Miksi juuri tämä työ? Vietnamin sodan jälkeen hän oli jo liian vanha naimisiin. Kun lapsikylä avattiin hän näki mainoksen, jossa lapsikylään haettiin äitejä. Hän kuvaili työtä sydämen työksi. Tuo nainen vilpittömästi halusi auttaa muita. Parasta työssä oli nähdä lasten kasvavan ja kehittyvän, saavan oman elämän. Jo aikuisten kasvattilasten kanssa hän on yhä tekemisissä ja joskus he tulevat kylään tapaamaan äitiään. Se hän tosiaan oli lapsille, äiti. Jokainen lapsi oli tuntunut omalta. Lapsenlapsia naisella ei kuulemma vielä ollut. 

Tämä nainen oli kasvattanut aikuiseksi 28 lasta. Nuorin hänelle tullut lapsi oli vain muutaman päivän ikäinen. Lapsi oli hylätty sairaalaan. Pienten vauvojen saaminen oli sydäntä riistävää, mutta kasvattaminen huomattavasti helpompaa, kuin vanhempien lapsien. Monen lapsen tarinat olivat rumia ja herkkien lapsien kohtaaminen haastavaa. Naisen mukaan lapsilla vei usein 3-4 kuukautta tottua uuteen elämäntilanteeseen, se on aika vähän. Jokaiselle lapselle nainen kuitenkin avasi sydämensä ja teki heille kodin. Mikään ei korvannut sitä, kun näki lasten olevan iloisia.

Kysyin naiselta, katuiko hän päätöstään valittuaan juuri tämän työn. Ei hetkeäkään, hän sanoi. Hän ei ole kaivannut elämäänsä miestä tai biologisia lapsia. Hän on saanut kaiken. Nyt hän viettää aikansa nauttien eläkepäivistä ja silloin tällöin auttaen tuoreita äitejä kylässä. Lasten riemun seuraaminen päivittäin tuo paljon iloa.

Terkuin: Tanja

 

 

 

 

Kulttuurishokki

Hei lukija! Tää aihe ansaitsee mielestäni oman postauksen. Ajattelin nimittäin kertoa mun tunnelmista ennen lähtöä ja ensihetkistä Vietnamissa. Saan kaiken kuulostamaan kamalalta, mutta just siltä musta silloin tuntui. Kamalalta.

Starttasin matkaan 15. syyskuuta. Pakannut olin edellisenä päivänä kiireessä ja mua jännitti hirveesti. Olin palannut Kreikasta kotiin vain muutaman päivän ennen lähtöä. Siellä olin vapaaehtoistyön merkeissä. Lähtöä mietin toisaalta koko ajan, toisaalta se tuntui niin epätodelliselta, että ajatus koko vaihdosta vain nauratti. Viisuminkin sain lopulta vain päivää ennen lähtöä, nimittäin sen kanssa oli paljon ongelmia. Olin sanonut läheisille heipat, mutta ei mitään suuria jäähyväisiä, itketti ihan sikana. 

Helsinki-Vantaa jäi taakse ja tuntui tosi oudolta. Väsytti ja otti päähän. Mitä ihmettä mä oikein oon tekemässä. Välilasku Lontoossa ja olin jo valmis kävelemään Helsingin koneeseen. Sit se pitkä lento. Olin ihan varma, että se ei lopu ikinä! Edessä olevalta näytöltä pysty seuraamaan lennon kulkua. Se aika ei vaan vähentyny yhtään. Lopulta kahden välilaskun ja yli 24 tunnin matkustamisen jälkeen oltiin perillä. Vihdoin! Vähän oli jopa innostunut fiilis, mutta vain vähän. Lennettiin siis Lontoosta Ho Chi Minh Cityyn josta edelleen Vinhiin. Hi Chi Minh Cityssä olin saanut jo hankittua puhelinliittymän ja vaihdettua rahaa. Helppoa.

Vinhissä vastassa oli vaihtareista vastaava opettaja ja paikallinen sairaanhoitajaopiskelija. Ilma oli tosi kuuma ja kostea, vaatteet liimautu ihoon. Liikenne oli ihan hullua. Sekasin meni autot, pyöräilijät ja kävelijät. Kukaan ei noudattanu liikennesääntöjä. Tai no, ei niitä varmaan edes oo. Joukkoon mahtu myös lehmät ja pari kanaa. Sähkölinjat roikku kadulla, roskia oli joka puolella. Melu oli ihan kauhee. Pääsin syömään paikalliseen ravintolaan, jota kehuttiin hirveesti. Edelliset vaihtarit oli kuulemma tykänny. Se oli kamala. Joku autotalli, muutama muovinen lasten kaluste ja seinässä tuuletin, sekä hämähäkki. Ajattelin, etten todellakaan syö täällä mitään. Mummo autotallin toisella laidalla nosti jostain kanan ja pilkkoi sen nuudelikeittoon. Yäk, ajattelin. Maistoin kuitenkin. En oo menny toista kertaa. 

Lopulta päästiin koululle. Koulua ympäröi muurit ja portteja valvoi vartijat. Koulu näytti ihan kivalta. Pihan laidalla oli asuntolat. Vihdoin nukkumaan. Kaks muuta vaihtaria meidän koulusta sai yhden huoneen ja mä oman. Olin aika järkyttyny. Melko isot huoneet, kiviset seinät ja jotku laattalattiat. Mulla ei ollu muita kalusteita ku sänky ja pöytä, ei edes astioita tai jääkaappia. Sovittiin, että käyn syömässä käytävän toisella puolella toisten tyttöjen huoneessa. Vitsi että otti päähän. Laskin tavarat lattialle ja heittäydyin sänkyyn. Ai hitto! Se oli ihan kivikova. Huoneen lattia jousti enemmän ku sänky, enkä edes liioittele. Asunto tuntu niin kamalalta. Nähtiin muutama paikallinen tyttö, jotka tulis olemaan meille vähän niin ku tutoreita. Tuijotin seinää ja mietin, että mitä ihmettä mä täällä teen. Heti silloin oli niin kova koti-ikävä, että sattu ihan fyysisesti. Silloin ajattelin, etten ikinä tuu selviämään tulevasta kolmesta kuukaudesta. No, hyvin oon toistaiseksi selvinny. Se oli varmaan se kulttuurishokki, josta kaikki varoitti. 

Terkuin: Tanja