Vaihto ei alkanut ihan odotetusti. Ensimmäiset kokemukset vietnamilaisesta sairaalasta tulivat niin sanotusti väärältä puolelta. 1,5 viikon jälkeen oireilu alkoi ja kuume nousi. Korkeaa kuumetta kesti yhteensä neljä päivää, eikä mikään pysynyt sisällä. Sanomattakin selvää että olo oli heikko ja olin tosi kipeä. Lopulta lähdin sairaalaan, vaikka ei se päätös niin helppo ollut. Pelotti tosi paljon. Pelotti nähdä se sairaala ja varmaan myös kuulla, jos onkin jotain vakavampaa.
Sairaalaan mukaani lähti eräs koulumme opettaja. Ei mitään hajua kuka, koska ei hän edes esitellyt itseään. Minut nähdessään totesi vain, että: ”näytätpä kamalalta”. Minulle tehtiin heti selväksi, että tulen saamaan erityistä kohtelua. Mun ei esimerkiksi tarvinnut maksaa mitään tai jonottaa mihinkään. Kaiketi ylilääkärinä toimiva lääkäri tutki minut, hän ei siis tavallisesti enää potilastyötä tehnyt. Minut ohjattiin tutkimuspöydän viereen. Pöydällä oli lakana ja tyyny. Jos en olisi ollut niin kipeä, en olisi ikinä sille pöydälle noussut, oli se niin likainen. Lääkäri ei vaivautunut kysymään nimeäni, saati esittelemään itseään. Hän tunnusteli vatsaani ja kysyi kysymyksiä. Kerroin olleeni edellisenä viikonloppuna vuoristossa, tähän hän vastasi syvällä huokauksella ja pään pudistelulla. Apua, mitä toi nyt tarkoittaa! Sanomatta mitään minua lähdettiin taluttamaan eri kerrokseen, siis portaita. Kysyin, että emmekö voisi käyttää hissiä, vastaus oli ei. Kävely on terveellisempää. Portaat tuntuivat loppumattomilta. Minut vietiin huoneeseen, jossa oli noin 15 henkilöä. Hoitajia ja lääkäreitä kai, osa varmaan opiskelijoita. Kolme heistä söi ja kolme katsoi videoita Youtubesta. Kaikki tuijotti ja osotteli. Kävin makaamaan jälleen likaiselle tutkimuspöydälle. Ovi käytävään oli auki ja osa ihmisistä vain tuijotti, osa naureskeli. Minulle tehtiin sisäelinten ultraäänitutkimus. Tässäkään vaiheessa kukaan ei ollut puhunut minulle sanaakaan. Taas lähdettiin taluttamaan kohti seuraavaa huonetta. Aa tää on varmaan verikoe, ajattelin, vaikka ei mulle mitään kerrottu. Kolme hoitajaa labrassa söi nuudeleita. Yksi nousi ylös ja tuli ottamaan verikoetta. Sanaa hygienia lienee turha edes tähän yhteyteen yrittää liittää. Pelkästään tuon hoitajan kynnet oli oksettavan likaiset ja pitkät. Neula ja ruisku oli sentään steriilissä pakkauksessa...kai. Minun jälkeeni verikokeeseen tuli pieni lapsi isänsä kanssa. Lapsi istui isänsä sylissä. Lapsi alkoi itkemään. Tätä hoitajat alkoivat imitoimaan ja sitten nauramaan lapselle. Isä puolestaan löi lasta avokämmenellä päähän. Mun oli pakko lähteä käytävään odottamaan.
Käytävällä kulki potilaita. Lähes jokainen pysähtyi kohdalleni, osoitteli ja tuijotti. He kysyivät opettajalta jotain ja opettaja vastasi. Kysyin opettajalta, että mistä he keskustelivat. Opettajan vastatessa, että hän kertoi juuri tilanteeni tuolle ohi kulkevalle tuntemattomalle, olin pöyristynyt. Olo oli kuin jollain eläimellä, jota kaikille esitellään.
Tulokset tulivat noin kymmenessä minuutissa, ei siis hajuakaan mitä he tutkivat. Paperissa oli vain numeroita toisensa perään ja jotain viivoja.
Palattiin lääkärin huoneeseen. Istuin pitkän pöydän päähän. Vieressäni istui joku nainen. Nainen tuijotti ja tirskui. Jälleen kerran mietin, että kukahan toiki on. Pöydän päästä alkoi jälleen kuulua huokailua. Se tietämättömyys oli sietämätöntä. Odottaessani kysyin, että enkö saisi levätä tai eikö mua nesteytetä tai jotain, istuminen tuntui raskaalta. Tähänkin vastattiin nauramalla. Kerroin olevani kipeä ja sitä myös aina välillä kysyttiin, ei siihen kuitenkaan mitenkään reagoitu. Huokausten jatkuessa purskahdin itkuun. Väsytti ja pelotti. Opettaja käveli luokseni ja repesi nauruun. ”Itkeäkö sinä”, hän kysyi ja jatkoi hihittelyä. Oma itkuni loppui kuin seinään. Sitten lääkäri kertoi tulokset. Tai no, yritti ainakin. Ensin hän kertoi väärän diagnoosin, johtuen siis huonosta kielitaidosta. Järkytyin ja leukani putosi lattiaan, ootko tosissas. Sitten hän huomasi virheensä ja muutti diagnoosia. Tulehdus. Okei, ei oikein ihan varmaa missä ja minkä aiheuttama, paketillisen antibiootteja hän määräsi, ilman ohjeita tietenkin. Nekin piti itse kysyä.
Vihdoin ajattelin pääseväni lepäämään, kunnes opettaja pysäyttää minut pihalla. Saan häneltä ohjeita pysyäkseni terveenä. Ne kuuluivat seuraavasti:
- Älä juo samalla kun syöt. Juomisen ja syömisen välillä täytyy olla vähintään 30 minuuttia. Perusteluna mahalaukun ja suoliston vaurioituminen.
- Älä juo vettä ikinä kylmänä. Perusteluna sama, kuin aiemmassa.
- Älä ole auringossa, täällä on eri aurinko kuin Suomessa. Ei perusteluja.
Tässä oli siis mahdollisia syitä tulehdukselle ja ohjeita jatkoon. Tapoja juoda vettä en muuttanut, mutta antibioottikuurin kyllä söin. Reilun viikon toipuminen takaisin kuntoon vei, mutta siitäkin selvittiin. Kaikki siis hyvin. Voisin luetella miljoona epäkohtaa jo yhden kokemuksen perusteella, mutta lyhyesti sanottuna vietnamilainen sairaala potilaan silmin ei jättänyt lämpimiä muistoja.
Vaikka jokaiselle mahtuu varmasti huonoja kohtaamisia ja enemmän tai vähemmän ikäviä kokemuksia potilaana olosta, niin olemme me suomalaiset mielestäni todella onnekkaita. Meillä on Suomessa ihana, lämmin ja ammattitaitoinen hoitohenkilökunta, ollaan siitä ylpeitä.
Terkuin: Tanja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti