Starttasin matkaan 15. syyskuuta. Pakannut olin edellisenä päivänä kiireessä ja mua jännitti hirveesti. Olin palannut Kreikasta kotiin vain muutaman päivän ennen lähtöä. Siellä olin vapaaehtoistyön merkeissä. Lähtöä mietin toisaalta koko ajan, toisaalta se tuntui niin epätodelliselta, että ajatus koko vaihdosta vain nauratti. Viisuminkin sain lopulta vain päivää ennen lähtöä, nimittäin sen kanssa oli paljon ongelmia. Olin sanonut läheisille heipat, mutta ei mitään suuria jäähyväisiä, itketti ihan sikana.
Helsinki-Vantaa jäi taakse ja tuntui tosi oudolta. Väsytti ja otti päähän. Mitä ihmettä mä oikein oon tekemässä. Välilasku Lontoossa ja olin jo valmis kävelemään Helsingin koneeseen. Sit se pitkä lento. Olin ihan varma, että se ei lopu ikinä! Edessä olevalta näytöltä pysty seuraamaan lennon kulkua. Se aika ei vaan vähentyny yhtään. Lopulta kahden välilaskun ja yli 24 tunnin matkustamisen jälkeen oltiin perillä. Vihdoin! Vähän oli jopa innostunut fiilis, mutta vain vähän. Lennettiin siis Lontoosta Ho Chi Minh Cityyn josta edelleen Vinhiin. Hi Chi Minh Cityssä olin saanut jo hankittua puhelinliittymän ja vaihdettua rahaa. Helppoa.
Vinhissä vastassa oli vaihtareista vastaava opettaja ja paikallinen sairaanhoitajaopiskelija. Ilma oli tosi kuuma ja kostea, vaatteet liimautu ihoon. Liikenne oli ihan hullua. Sekasin meni autot, pyöräilijät ja kävelijät. Kukaan ei noudattanu liikennesääntöjä. Tai no, ei niitä varmaan edes oo. Joukkoon mahtu myös lehmät ja pari kanaa. Sähkölinjat roikku kadulla, roskia oli joka puolella. Melu oli ihan kauhee. Pääsin syömään paikalliseen ravintolaan, jota kehuttiin hirveesti. Edelliset vaihtarit oli kuulemma tykänny. Se oli kamala. Joku autotalli, muutama muovinen lasten kaluste ja seinässä tuuletin, sekä hämähäkki. Ajattelin, etten todellakaan syö täällä mitään. Mummo autotallin toisella laidalla nosti jostain kanan ja pilkkoi sen nuudelikeittoon. Yäk, ajattelin. Maistoin kuitenkin. En oo menny toista kertaa.
Lopulta päästiin koululle. Koulua ympäröi muurit ja portteja valvoi vartijat. Koulu näytti ihan kivalta. Pihan laidalla oli asuntolat. Vihdoin nukkumaan. Kaks muuta vaihtaria meidän koulusta sai yhden huoneen ja mä oman. Olin aika järkyttyny. Melko isot huoneet, kiviset seinät ja jotku laattalattiat. Mulla ei ollu muita kalusteita ku sänky ja pöytä, ei edes astioita tai jääkaappia. Sovittiin, että käyn syömässä käytävän toisella puolella toisten tyttöjen huoneessa. Vitsi että otti päähän. Laskin tavarat lattialle ja heittäydyin sänkyyn. Ai hitto! Se oli ihan kivikova. Huoneen lattia jousti enemmän ku sänky, enkä edes liioittele. Asunto tuntu niin kamalalta. Nähtiin muutama paikallinen tyttö, jotka tulis olemaan meille vähän niin ku tutoreita. Tuijotin seinää ja mietin, että mitä ihmettä mä täällä teen. Heti silloin oli niin kova koti-ikävä, että sattu ihan fyysisesti. Silloin ajattelin, etten ikinä tuu selviämään tulevasta kolmesta kuukaudesta. No, hyvin oon toistaiseksi selvinny. Se oli varmaan se kulttuurishokki, josta kaikki varoitti.
Terkuin: Tanja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti