SOS Children's Village

Neljäs viikko kului ensimmäisessä varsinaisessa harjoittelupaikassa, eli paikallisessa SOS-lapsikylässä. SOS-lapsikylän tehtävänä on suojella lasten oikeuksia ja auttaa lapsia, jotka ovat menettämässä tai menettäneet vanhempiensa huolenpidon. Järjestö on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton. Vinhissä sijaitseva lapsikylä on yksi Vietnamin 17:sta SOS-lapsikylästä. Ensimmäinen SOS-lapsikylä Vietnamiin avattiin vuonna 1989, Vinhiin lapsikylä avattiin vuonna 1991. Tuosta vuodesta lähtien lapsikylä on kasvattanut ja kouluttanut 700 eri ikäistä lasta. Lapsikylä voi tukea köyhiä perheitä myös rahallisesti. Jotkut perheet voivat saada jopa 300 000 vnd (n. 11 euroa) kuukaudessa, jota pidetään täällä melko suurena summana. 

Kylään päätyvät lapset ovat orpoja. Usein äiti on kuollut ja isä tuntematon. Joissain tapauksissa molemmat vanhemmat on kuolleet tai joutuneet esimerkiksi vankilaan. Huostaanotettuja lapsia ei heidän kertomansa mukaan kylässä ollut. Joissain tapauksissa isä on ollut tiedossa, mutta isät harvoin lapsia kasvattavat. Lapsen saavutettua täysi-ikäisyyden isästä kerrotaan ja he saavat tavata. Vaikka lapsi saisi tietää isästä aiemmin, ei isällä kylään olisi asiaa. 

Tällä hetkellä kylässä on 200 lasta ja nuorta, 4-20 vuotiaita. Kylän henkilökuntaan kuuluu johtajat, muuta henkilökuntaa, lääkäri, opettajia ja yksi sosiaalityöntekijä, yhteensä 16 henkilöä. 

Harjoittelumme lapsikylässä koostui lähinnä keskusteluista eri ihmisten kanssa. Keskuksen johtajan, äitien ja jo eläkkeellä olevien äitien kanssa. Pelasimme ja leikimme myös lasten kanssa.

Ensimmäisenä kävimme pitkän keskustelun keskuksen johtajan kanssa. Hän oli hyvin iloinen tapaamisestamme ja mahdollisuudesta esitellä keskuksen toimintaa meille. Eräs opettaja koulustamme oli tulkkaamassa, koska kuten täällä on hyvin tavallista, johtaja ei englantia muutamaa sanaa enempää puhunut. Hän kertoi olleensa asemassaan nyt 30 vuotta. Kysyessäni miksi juuri tämä työ, hän vastasi: " nautin tästä työstä ja haluan auttaa lapsia." Noinkohan, ajattelin. Kuitenkin myöhemmin samana päivänä kyseinen johtaja oli pelaamassa lentopalloa lasten kanssa, suorat housut ja nahkakengät jalassa. Hän keskusteli heidän kanssaan sujuvasti, eli ei tainnut olla eka kerta. Ehkä hän tosiaan nauttii työstään.

 

Hyvin pian kävi ilmi, että vietnamilaiset eivät ole ylpeitä 17:sta lapsikylästään. Heistä se viestii köyhyydestä, kurjista oloista ja matalasta elintasosta. Kuten aiemminkin täällä on tullut ilmi, myös nyt haluttiin viestiä, että Vietnam haluaa nostaa kansansa elintasoa huomattavasti lähitulevaisuudessa. Tästä keskustelu liukui sujuvasti lasten koulutukseen. Lapsikylä tarjoaa kaikille lapsille jokaisen asteen koulutuksen, myös yliopiston, joka täällä on maksullista. Olin yllättynyt, positiivisesti. Myös yliopiston jälkeen noita nuoria aikuisia autetaan löytämään töitä. Nuoria ei jätetä tyhjän päälle. Lapsikylässä nuori saa paremmat eväät tulevaisuuteen kuin monessa tavallisessa keskiluokkaisessa perheessä saisi, sillä koulutus on kaikille taattu.

Tavoitteena on siis antaa rakastava koti ja mahdollisuudet koulutukseen ja hyvään elämään. Lapsia kylässä kasvattavat äidit. Tässä kylässä äitejä ja koteja on 15. Jokaisella äidillä on noin 8-10 lasta, eri-ikäisiä. Lapset asuvat 14-vuotiaaksi asti äitien kanssa, jonka jälkeen he muuttavat asuntolaan. Tytöille ja pojille on omat asuntolat, niissä emme valitettavasti päässeet käymään. 

Vierailimme muutamassa kodissa. Talot olivat tiilitaloja, pihat siistejä ja kauniisti laitettuja. Pihoilla oli pieniä viljelyksiä, joita lapset ja äidit yhdessä hoitivat. Olin todella yllättynyt. Rehellisesti sanottuna odotin jonkinlaista hökkelikylää, en idyllisen näköistä pihapiiriä. Jokaisessa talossa oli muutama makuuhuone, keittiö ja oleskelutila. Kodit olivat myös sisältä todella siistejä. Huonekalut olivat jokaisessa kodissa täysin samat, mutta seinillä olevat valokuvat kertoivat tarinoita. Lapsia, nuoria, hääpareja, äitejä. Äidit valmistelivat päivällistä lapsille ja ensimmäiset kirmasivat koulusta kotiin. Äidit olivat iloisena vastassa. Isoveli piti pienempää sisarustaan kädestä saapuessaan kotiin. Se oli aika ihanaa.

Miehet rakentavat taloja, naiset tekevät kodin, meille sanottiin. Tärkein henkilö lapsille oli äiti. Lapsikylässä yksi äiti työskentelee noin 20 vuotta. Ennen vaatimuksena oli, ettei aviopuolisoa tai omia biologisia lapsia saanut olla. Nykyään äideillä saa olla omia biologisia lapsia, mutta ei miestä. Eräs nainen kertoi, että haki tätä työtä miehensä kuoltua ja sittemmin työn saatuaan muutti lapsensa kanssa kylään. Se oli keino käsitellä surua. Jokainen äiti tienaa noin 20 euroa kuukaudessa. Tuo 20 euroa on äidin omaan käyttöön, lapsikylä maksaa lasten vaatetuksen ja perheille ruoat. Kuulostaa tosi vähältä, heille se on riittävä. Isillä ei jalansijaa kylään ole. Kyseenalaistin väitettä, että isällä ei ole niin suurta roolia lapsen elämässä, minulle naurettiin. "Jos he (lapset) tarvitsevat neuvoa tai tietoa esimerkiksi uraan liittyen, he voivat keskustella johtajien kanssa", minulle sanottiin. Kamalaa. Omalla isälläni on ollut suuri rooli elämässäni ja todellakin olen tarvinnut isääni. Oli aika kamalaa, että isiä pidettiin tarpeettomina.

 Kuvassa keskellä "äiti"

Tapasimme kylässä asuvan, eläkkeellä olevan naisen. Eläkkeelle hän on jäänyt kolme vuotta sitten, nyt hän on 69-vuotias. Hänen uransa kesti yhteensä 20 vuotta, hän oli ammatiltaan äiti. Miksi juuri tämä työ? Vietnamin sodan jälkeen hän oli jo liian vanha naimisiin. Kun lapsikylä avattiin hän näki mainoksen, jossa lapsikylään haettiin äitejä. Hän kuvaili työtä sydämen työksi. Tuo nainen vilpittömästi halusi auttaa muita. Parasta työssä oli nähdä lasten kasvavan ja kehittyvän, saavan oman elämän. Jo aikuisten kasvattilasten kanssa hän on yhä tekemisissä ja joskus he tulevat kylään tapaamaan äitiään. Se hän tosiaan oli lapsille, äiti. Jokainen lapsi oli tuntunut omalta. Lapsenlapsia naisella ei kuulemma vielä ollut. 

Tämä nainen oli kasvattanut aikuiseksi 28 lasta. Nuorin hänelle tullut lapsi oli vain muutaman päivän ikäinen. Lapsi oli hylätty sairaalaan. Pienten vauvojen saaminen oli sydäntä riistävää, mutta kasvattaminen huomattavasti helpompaa, kuin vanhempien lapsien. Monen lapsen tarinat olivat rumia ja herkkien lapsien kohtaaminen haastavaa. Naisen mukaan lapsilla vei usein 3-4 kuukautta tottua uuteen elämäntilanteeseen, se on aika vähän. Jokaiselle lapselle nainen kuitenkin avasi sydämensä ja teki heille kodin. Mikään ei korvannut sitä, kun näki lasten olevan iloisia.

Kysyin naiselta, katuiko hän päätöstään valittuaan juuri tämän työn. Ei hetkeäkään, hän sanoi. Hän ei ole kaivannut elämäänsä miestä tai biologisia lapsia. Hän on saanut kaiken. Nyt hän viettää aikansa nauttien eläkepäivistä ja silloin tällöin auttaen tuoreita äitejä kylässä. Lasten riemun seuraaminen päivittäin tuo paljon iloa.

Terkuin: Tanja