Toinen harjoittelupaikkani oli päihderiippuvaisten kuntoutuskeskus. Keskus sijaitsee "kotikaupungissani" Vinhissä ja on valtion ylläpitämä. Keskuksen piiriin kuuluu koko Nghe An:in maakunta, Vinh on siis maakunnan pääkaupunki. Maakunnan asukasmäärä on noin kolme miljoonaa ihmistä. Keskuksessa kuntoutujia on vuosittain noin 600. Siis 600 ihmistä kolmesta miljoonasta on päihderiippuvaisia. Paikallisten mielestä luku on valtava. He totesivat, että "Suomessa ei varmaan ole näin paljoa, eikö se ole aika pieni paikka kuitenkin". THL:än tekemän erillistiedonkeruun mukaan (77 huumeyksikköä osallistui) asiakkaita oli 2167, vuonna 2017. Tämä ei siis kerro kattavasti koko Suomen tilannetta, eli luku on todellisuudessa suurempi. Onko meillä asiat huonommin? Ei. Meillä useampi pääsee hoitoon ja saa tarvitsemaansa apua, täällä ei.
Kuntoutujaksi keskukseen päätyy kahdella tavalla: omasta tahdostaan tai virkavallan toimesta, eli pakosta. Vapaaehtoisesti huumeista eroon tahtovat joutuvat maksamaan hoidosta noin 25 euroa kuukaudessa, eli täällä melkoisen summan. Pakosta vieroitukseen joutuvat eivät joudu maksamaan mitään. Entä jos haluaa eroon huumeista, mutta ei ole rahaa? Vastaus oli melko ympäripyöreä: "No sitten valtio auttaa vähän". Mitään tarkkoja summia ei annettu. Aluksi keskuksen johtaja antoi ymmärtää, että he mielestään pystyvät auttamaan kaikkia ja tuo 600 on todellinen apua tarvitsevien määrä. Viimeisenä päivänä hän kuitenkin jo myönsi, ettei asia ihan niin ole. Systeemi ei ole vielä riittävän hyvä, eikä tavoita kaikkia.
Kuntoutujaksi keskukseen päätyy kahdella tavalla: omasta tahdostaan tai virkavallan toimesta, eli pakosta. Vapaaehtoisesti huumeista eroon tahtovat joutuvat maksamaan hoidosta noin 25 euroa kuukaudessa, eli täällä melkoisen summan. Pakosta vieroitukseen joutuvat eivät joudu maksamaan mitään. Entä jos haluaa eroon huumeista, mutta ei ole rahaa? Vastaus oli melko ympäripyöreä: "No sitten valtio auttaa vähän". Mitään tarkkoja summia ei annettu. Aluksi keskuksen johtaja antoi ymmärtää, että he mielestään pystyvät auttamaan kaikkia ja tuo 600 on todellinen apua tarvitsevien määrä. Viimeisenä päivänä hän kuitenkin jo myönsi, ettei asia ihan niin ole. Systeemi ei ole vielä riittävän hyvä, eikä tavoita kaikkia.
Keskuksella on kaksi tehtävää: vieroittaa ja kouluttaa. Ensin kuntoutuja vieroitetaan huumeista, sitten koulutetaan ja tarjotaan keskuksessa työtä, lopulta entinen riippuvainen on taas yhteiskuntakelpoinen. Helppoa.
Sama kaava toteutuu jokaisen kuntoutujan kohdalla. Pisimmillään hoito voi keskuksessa kestää kaksi vuotta. Riippuvaiset jaetaan täällä kahteen ryhmään: sekakäyttäjät ja heroiiniriippuvaiset. Ensimmäisen kolmen päivän aikana kuntoutuja saa lääkkeellistä hoitoa (Diapam, Sedusen), jonka jälkeen aloitetaan hyvin vitamiini- ja proteiinipitoinen ruokavalio, sekä vitamiinilisät. Sen jälkeen korvaushoitona käytetään Metadonia. Myös Pirasetaamia käytetään "parantamaan aivoja", kuten he sanoivat. Vieroitusoireista kukaan ei kuulemma kärsi, koska olemme Vietnamissa, emme Suomessa ja meidän tulisi jo tässä vaiheessa ymmärtää se. Myöskään häiriökäyttäytymistä ei ilmene, onhan heillä kuitenkin säännöt. Lukot ovissa kuitenkin kertoivat muusta ja muutenkin pidin väitöksiä hyvin kyseenalaisina.
Sama kaava toteutuu jokaisen kuntoutujan kohdalla. Pisimmillään hoito voi keskuksessa kestää kaksi vuotta. Riippuvaiset jaetaan täällä kahteen ryhmään: sekakäyttäjät ja heroiiniriippuvaiset. Ensimmäisen kolmen päivän aikana kuntoutuja saa lääkkeellistä hoitoa (Diapam, Sedusen), jonka jälkeen aloitetaan hyvin vitamiini- ja proteiinipitoinen ruokavalio, sekä vitamiinilisät. Sen jälkeen korvaushoitona käytetään Metadonia. Myös Pirasetaamia käytetään "parantamaan aivoja", kuten he sanoivat. Vieroitusoireista kukaan ei kuulemma kärsi, koska olemme Vietnamissa, emme Suomessa ja meidän tulisi jo tässä vaiheessa ymmärtää se. Myöskään häiriökäyttäytymistä ei ilmene, onhan heillä kuitenkin säännöt. Lukot ovissa kuitenkin kertoivat muusta ja muutenkin pidin väitöksiä hyvin kyseenalaisina.
Tämän kummempaa kuvaa kuntoutujien asumisoloista en aio julkaista. Tuon lukon takana asui kaksi miestä. Toinen miehistä oli ollut lukon takana kuukauden, toinen kaksi päivää. Asumisolot olivat epäinhimilliset. Kaikki eivät tokikaan olleet lukkojen takana, mutta mahdollisuus sisään lukitsemiseen oli jokaisessa ovessa. Lukkojen takana elivät mm. juuri vieroitukseen tulleet tai fyysisesti sairaat (esim. flunssa). Parhaimmillaan yhdessä asunnossa näin kahdeksan ihmistä, joissain jopa enemmän. Keskuksen johtaja kierrätti meitä ympäri piha-aluetta ja asuntoloiden edustoja. Katsoimme kaltereiden takana olevia ihmisiä, kuin eläimiä.
Keskuksessa asuvat eivät siis saa poistua alueelta. Vieraita käy kaksi kertaa kuussa. Kun kuntoutuja on päässyt sopivaan pisteeseen, hän aloittaa keskuksessa kouluttautumisen. Siis harmaiden kivien maalaamisen harmaaksi, haudoille vietävien ja siellä poltettavien paperinippujen nitomisen ja potilaskansioiden valmistamisen. Lähes kaksi vuotta, viisi päivää viikossa. Uskoisin, että monella olisi kyky ja osaaminen paljon suurempaan. Työstä heille maksetaan noin 0,50 euroa päivässä. Keskuksessa uskotaan, että työ pitää ajatukset poissa huumeista. Juttelin muutaman kuntoutujan kanssa ja asian laita oli, kuten arvelinkin. Työ tuntuu turhalta ja äärimmäisen tylsältä.
Muutama kuntoutuja sai mahdollisuuden jakaa tarinansa. Eräs mies oli yrityksen johtaja, joka syystä tai toisesta päätyi käyttämään huumeita. Hän päätyi keskukseen ja lopulta pääsi eroon huumeista. Mies uskoo pysyvänsä kuivilla. Hänellä on kotona perhe ja yritys odottamassa. Tavoitteet olivat selkeät, tukiverkko vahva ja halu pysyä kuivilla suuri. Tuli hyvä mieli. Nurkassa jalat ristissä istuva mies halusi kertoa jotain. Hän nitoi yhteen paperinippuja. Mies oli ollut keskuksessa jo 1,5 vuotta. Työ oli kammottavaa ja jokainen päivä edellisen kopio. Miehellä ei ollut kotia, eikä kokenut, että läheisiäkään. "Menen varmaan vanhempieni luo asumaan", hän totesi kylmästi. 1,5 vuotta kuivilla, mutta motivaatiota ei ollut. Hän ei ollut varma pysyykö kuivilla, kun puolen vuoden päästä pääsee kotiin. Eikä tiedä kukaan muukaan, koska hoito katkeaa, kun kuntoutus loppuu. Kaikki on potilaasta itsestään kiinni. Tuli hieman lohduton olo. Kukaan ei sano tuolle miehelle, että: "kyllä sä pystyt"!
Jälleen kerran tuli sata mun mielestä - ajatusta, mutta annan muutaman. Kukaan ei ole yksilö. Kaikkia hoidetaan sama aika ja samalla tavalla. Kellään ei ole tarinaa, kaikki on vaan narkkareita. Kellään ei ole tarinaa ennen huumeita. Miksi? Koska ihmisiä on täällä niin paljon. En oikein tiedä, että onko se edes surkea selitys. Hoito keskittyy ainoastaan fyysiseen puoleen. Hoitava lääkäri ei tiedä kuntoutujasta muuta, kuin annettavan lääkeannoksen. Moniammatillinen yhteistyö tunnistettiin. "Olin kerran Suomessa ja minulle kerrottiin siitä. Vau, se oli hienoa", sanoi tulkkina oleva opettaja. Keskuksen johtajan mielestä malli kuulosti hienolta. Niin ei voisi kuitenkaan ikinä tehdä täällä. Yllättäen selityksenä: "Tämä on Vietnam, ei Suomi". Apu ei todellakaan tavoita kaikkia, tuskin edes suurinta osaa. Keskus tekee huumevalistuksia ja kertoo toiminnastaan ihmisille, mutta se on vielä lapsenkengissä.
Viikko jätti sekavat fiilikset. Jos sulla ei oo omaa tukiverkkoa, oot ihan yksin. Tunteista puhuminen ei oo ihan ok. Vahvojen tunteiden näyttämiseen reagoidaan naurulla, koska ei tiedetä, miten oikeesti pitäis olla. Tuntui, että siellä ihmisillä ei oo yhtään arvoa. Kaikki tulee samasta syystä ja juoksee saman oravanpyörän läpi. Hoidetaan ainoastaan oireita, ei sairautta. Kaikki noista tyypeistä ei ratkea uudestaan, et joku niillä menee sit lopulta oikein. Jotenkin kaiken ollessa niin pahasti päin h*lvettiä, mut valtasi joku oivallus. Siis se tukiverkko. Meillä pitäis kaikilla olla sellanen. Pidetään läheisistä huolta, kerrotaan et "vitsi mä tykkään susta" ja kysytään et "mitä kuuluu", siis pidetään ihmiset lähellä. Päihderiippuvuuteen voi sairastua kuka tahansa meistä (Suomen Päihderiippuvaiset ry).
Terkuin: Tanja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti