Potilaana Vietnamissa

Vaihto ei alkanut ihan odotetusti. Ensimmäiset kokemukset vietnamilaisesta sairaalasta tulivat niin sanotusti väärältä puolelta. 1,5 viikon jälkeen oireilu alkoi ja kuume nousi. Korkeaa kuumetta kesti yhteensä neljä päivää, eikä mikään pysynyt sisällä. Sanomattakin selvää että olo oli heikko ja olin tosi kipeä. Lopulta lähdin sairaalaan, vaikka ei se päätös niin helppo ollut. Pelotti tosi paljon. Pelotti nähdä se sairaala ja varmaan myös kuulla, jos onkin jotain vakavampaa.

Sairaalaan mukaani lähti eräs koulumme opettaja. Ei mitään hajua kuka, koska ei hän edes esitellyt itseään. Minut nähdessään totesi vain, että: ”näytätpä kamalalta”. Minulle tehtiin heti selväksi, että tulen saamaan erityistä kohtelua. Mun ei esimerkiksi tarvinnut maksaa mitään tai jonottaa mihinkään. Kaiketi ylilääkärinä toimiva lääkäri tutki minut, hän ei siis tavallisesti enää potilastyötä tehnyt. Minut ohjattiin tutkimuspöydän viereen. Pöydällä oli lakana ja tyyny. Jos en olisi ollut niin kipeä, en olisi ikinä sille pöydälle noussut, oli se niin likainen. Lääkäri ei vaivautunut kysymään nimeäni, saati esittelemään itseään. Hän tunnusteli vatsaani ja kysyi kysymyksiä. Kerroin olleeni edellisenä viikonloppuna vuoristossa, tähän hän vastasi syvällä huokauksella ja pään pudistelulla. Apua, mitä toi nyt tarkoittaa! Sanomatta mitään minua lähdettiin taluttamaan eri kerrokseen, siis portaita. Kysyin, että emmekö voisi käyttää hissiä, vastaus oli ei. Kävely on terveellisempää. Portaat tuntuivat loppumattomilta. Minut vietiin huoneeseen, jossa oli noin 15 henkilöä. Hoitajia ja lääkäreitä kai, osa varmaan opiskelijoita. Kolme heistä söi ja kolme katsoi videoita Youtubesta. Kaikki tuijotti ja osotteli. Kävin makaamaan jälleen likaiselle tutkimuspöydälle. Ovi käytävään oli auki ja osa ihmisistä vain tuijotti, osa naureskeli. Minulle tehtiin sisäelinten ultraäänitutkimus. Tässäkään vaiheessa kukaan ei ollut puhunut minulle sanaakaan. Taas lähdettiin taluttamaan kohti seuraavaa huonetta. Aa tää on varmaan verikoe, ajattelin, vaikka ei mulle mitään kerrottu. Kolme hoitajaa labrassa söi nuudeleita. Yksi nousi ylös ja tuli ottamaan verikoetta. Sanaa hygienia lienee turha edes tähän yhteyteen yrittää liittää. Pelkästään tuon hoitajan kynnet oli oksettavan likaiset ja pitkät. Neula ja ruisku oli sentään steriilissä pakkauksessa...kai. Minun jälkeeni verikokeeseen tuli pieni lapsi isänsä kanssa. Lapsi istui isänsä sylissä. Lapsi alkoi itkemään. Tätä hoitajat alkoivat imitoimaan ja sitten nauramaan lapselle. Isä puolestaan löi lasta avokämmenellä päähän. Mun oli pakko lähteä käytävään odottamaan. 

Käytävällä kulki potilaita. Lähes jokainen pysähtyi kohdalleni, osoitteli ja tuijotti. He kysyivät opettajalta jotain ja opettaja vastasi. Kysyin opettajalta, että mistä he keskustelivat. Opettajan vastatessa, että hän kertoi juuri tilanteeni tuolle ohi kulkevalle tuntemattomalle, olin pöyristynyt. Olo oli kuin jollain eläimellä, jota kaikille esitellään. 

Tulokset tulivat noin kymmenessä minuutissa, ei siis hajuakaan mitä he tutkivat. Paperissa oli vain numeroita toisensa perään ja jotain viivoja. 

Palattiin lääkärin huoneeseen. Istuin pitkän pöydän päähän. Vieressäni istui joku nainen. Nainen tuijotti ja tirskui. Jälleen kerran mietin, että kukahan toiki on. Pöydän päästä alkoi jälleen kuulua huokailua. Se tietämättömyys oli sietämätöntä. Odottaessani kysyin, että enkö saisi levätä tai eikö mua nesteytetä tai jotain, istuminen tuntui raskaalta. Tähänkin vastattiin nauramalla. Kerroin olevani kipeä ja sitä myös aina välillä kysyttiin, ei siihen kuitenkaan mitenkään reagoitu. Huokausten jatkuessa purskahdin itkuun. Väsytti ja pelotti. Opettaja käveli luokseni ja repesi nauruun. ”Itkeäkö sinä”, hän kysyi ja jatkoi hihittelyä. Oma itkuni loppui kuin seinään. Sitten lääkäri kertoi tulokset. Tai no, yritti ainakin. Ensin hän kertoi väärän diagnoosin, johtuen siis huonosta kielitaidosta. Järkytyin ja leukani putosi lattiaan, ootko tosissas. Sitten hän huomasi virheensä ja muutti diagnoosia. Tulehdus. Okei, ei oikein ihan varmaa missä ja minkä aiheuttama, paketillisen antibiootteja hän määräsi, ilman ohjeita tietenkin. Nekin piti itse kysyä. 

Vihdoin ajattelin pääseväni lepäämään, kunnes opettaja pysäyttää minut pihalla. Saan häneltä ohjeita pysyäkseni terveenä. Ne kuuluivat seuraavasti:

• Älä juo samalla kun syöt. Juomisen ja syömisen välillä täytyy olla vähintään 30 minuuttia. Perusteluna mahalaukun ja suoliston vaurioituminen.
• Älä juo vettä ikinä kylmänä. Perusteluna sama, kuin aiemmassa.
• Älä ole auringossa, täällä on eri aurinko kuin Suomessa. Ei perusteluja. 

Tässä oli siis mahdollisia syitä tulehdukselle ja ohjeita jatkoon. Tapoja juoda vettä en muuttanut, mutta antibioottikuurin kyllä söin. Reilun viikon toipuminen takaisin kuntoon vei, mutta siitäkin selvittiin. Kaikki siis hyvin. Voisin luetella miljoona epäkohtaa jo yhden kokemuksen perusteella, mutta lyhyesti sanottuna vietnamilainen sairaala potilaan silmin ei jättänyt lämpimiä muistoja. 

Vaikka jokaiselle mahtuu varmasti huonoja kohtaamisia ja enemmän tai vähemmän ikäviä kokemuksia potilaana olosta, niin olemme me suomalaiset mielestäni todella onnekkaita. Meillä on Suomessa ihana, lämmin ja ammattitaitoinen hoitohenkilökunta, ollaan siitä ylpeitä. 

Terkuin: Tanja

SOS Children's Village

Neljäs viikko kului ensimmäisessä varsinaisessa harjoittelupaikassa, eli paikallisessa SOS-lapsikylässä. SOS-lapsikylän tehtävänä on suojella lasten oikeuksia ja auttaa lapsia, jotka ovat menettämässä tai menettäneet vanhempiensa huolenpidon. Järjestö on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton. Vinhissä sijaitseva lapsikylä on yksi Vietnamin 17:sta SOS-lapsikylästä. Ensimmäinen SOS-lapsikylä Vietnamiin avattiin vuonna 1989, Vinhiin lapsikylä avattiin vuonna 1991. Tuosta vuodesta lähtien lapsikylä on kasvattanut ja kouluttanut 700 eri ikäistä lasta. Lapsikylä voi tukea köyhiä perheitä myös rahallisesti. Jotkut perheet voivat saada jopa 300 000 vnd (n. 11 euroa) kuukaudessa, jota pidetään täällä melko suurena summana. 

Kylään päätyvät lapset ovat orpoja. Usein äiti on kuollut ja isä tuntematon. Joissain tapauksissa molemmat vanhemmat on kuolleet tai joutuneet esimerkiksi vankilaan. Huostaanotettuja lapsia ei heidän kertomansa mukaan kylässä ollut. Joissain tapauksissa isä on ollut tiedossa, mutta isät harvoin lapsia kasvattavat. Lapsen saavutettua täysi-ikäisyyden isästä kerrotaan ja he saavat tavata. Vaikka lapsi saisi tietää isästä aiemmin, ei isällä kylään olisi asiaa. 

Tällä hetkellä kylässä on 200 lasta ja nuorta, 4-20 vuotiaita. Kylän henkilökuntaan kuuluu johtajat, muuta henkilökuntaa, lääkäri, opettajia ja yksi sosiaalityöntekijä, yhteensä 16 henkilöä. 

Harjoittelumme lapsikylässä koostui lähinnä keskusteluista eri ihmisten kanssa. Keskuksen johtajan, äitien ja jo eläkkeellä olevien äitien kanssa. Pelasimme ja leikimme myös lasten kanssa.

Ensimmäisenä kävimme pitkän keskustelun keskuksen johtajan kanssa. Hän oli hyvin iloinen tapaamisestamme ja mahdollisuudesta esitellä keskuksen toimintaa meille. Eräs opettaja koulustamme oli tulkkaamassa, koska kuten täällä on hyvin tavallista, johtaja ei englantia muutamaa sanaa enempää puhunut. Hän kertoi olleensa asemassaan nyt 30 vuotta. Kysyessäni miksi juuri tämä työ, hän vastasi: " nautin tästä työstä ja haluan auttaa lapsia." Noinkohan, ajattelin. Kuitenkin myöhemmin samana päivänä kyseinen johtaja oli pelaamassa lentopalloa lasten kanssa, suorat housut ja nahkakengät jalassa. Hän keskusteli heidän kanssaan sujuvasti, eli ei tainnut olla eka kerta. Ehkä hän tosiaan nauttii työstään.

 

Hyvin pian kävi ilmi, että vietnamilaiset eivät ole ylpeitä 17:sta lapsikylästään. Heistä se viestii köyhyydestä, kurjista oloista ja matalasta elintasosta. Kuten aiemminkin täällä on tullut ilmi, myös nyt haluttiin viestiä, että Vietnam haluaa nostaa kansansa elintasoa huomattavasti lähitulevaisuudessa. Tästä keskustelu liukui sujuvasti lasten koulutukseen. Lapsikylä tarjoaa kaikille lapsille jokaisen asteen koulutuksen, myös yliopiston, joka täällä on maksullista. Olin yllättynyt, positiivisesti. Myös yliopiston jälkeen noita nuoria aikuisia autetaan löytämään töitä. Nuoria ei jätetä tyhjän päälle. Lapsikylässä nuori saa paremmat eväät tulevaisuuteen kuin monessa tavallisessa keskiluokkaisessa perheessä saisi, sillä koulutus on kaikille taattu.

Tavoitteena on siis antaa rakastava koti ja mahdollisuudet koulutukseen ja hyvään elämään. Lapsia kylässä kasvattavat äidit. Tässä kylässä äitejä ja koteja on 15. Jokaisella äidillä on noin 8-10 lasta, eri-ikäisiä. Lapset asuvat 14-vuotiaaksi asti äitien kanssa, jonka jälkeen he muuttavat asuntolaan. Tytöille ja pojille on omat asuntolat, niissä emme valitettavasti päässeet käymään. 

Vierailimme muutamassa kodissa. Talot olivat tiilitaloja, pihat siistejä ja kauniisti laitettuja. Pihoilla oli pieniä viljelyksiä, joita lapset ja äidit yhdessä hoitivat. Olin todella yllättynyt. Rehellisesti sanottuna odotin jonkinlaista hökkelikylää, en idyllisen näköistä pihapiiriä. Jokaisessa talossa oli muutama makuuhuone, keittiö ja oleskelutila. Kodit olivat myös sisältä todella siistejä. Huonekalut olivat jokaisessa kodissa täysin samat, mutta seinillä olevat valokuvat kertoivat tarinoita. Lapsia, nuoria, hääpareja, äitejä. Äidit valmistelivat päivällistä lapsille ja ensimmäiset kirmasivat koulusta kotiin. Äidit olivat iloisena vastassa. Isoveli piti pienempää sisarustaan kädestä saapuessaan kotiin. Se oli aika ihanaa.

Miehet rakentavat taloja, naiset tekevät kodin, meille sanottiin. Tärkein henkilö lapsille oli äiti. Lapsikylässä yksi äiti työskentelee noin 20 vuotta. Ennen vaatimuksena oli, ettei aviopuolisoa tai omia biologisia lapsia saanut olla. Nykyään äideillä saa olla omia biologisia lapsia, mutta ei miestä. Eräs nainen kertoi, että haki tätä työtä miehensä kuoltua ja sittemmin työn saatuaan muutti lapsensa kanssa kylään. Se oli keino käsitellä surua. Jokainen äiti tienaa noin 20 euroa kuukaudessa. Tuo 20 euroa on äidin omaan käyttöön, lapsikylä maksaa lasten vaatetuksen ja perheille ruoat. Kuulostaa tosi vähältä, heille se on riittävä. Isillä ei jalansijaa kylään ole. Kyseenalaistin väitettä, että isällä ei ole niin suurta roolia lapsen elämässä, minulle naurettiin. "Jos he (lapset) tarvitsevat neuvoa tai tietoa esimerkiksi uraan liittyen, he voivat keskustella johtajien kanssa", minulle sanottiin. Kamalaa. Omalla isälläni on ollut suuri rooli elämässäni ja todellakin olen tarvinnut isääni. Oli aika kamalaa, että isiä pidettiin tarpeettomina.

 Kuvassa keskellä "äiti"

Tapasimme kylässä asuvan, eläkkeellä olevan naisen. Eläkkeelle hän on jäänyt kolme vuotta sitten, nyt hän on 69-vuotias. Hänen uransa kesti yhteensä 20 vuotta, hän oli ammatiltaan äiti. Miksi juuri tämä työ? Vietnamin sodan jälkeen hän oli jo liian vanha naimisiin. Kun lapsikylä avattiin hän näki mainoksen, jossa lapsikylään haettiin äitejä. Hän kuvaili työtä sydämen työksi. Tuo nainen vilpittömästi halusi auttaa muita. Parasta työssä oli nähdä lasten kasvavan ja kehittyvän, saavan oman elämän. Jo aikuisten kasvattilasten kanssa hän on yhä tekemisissä ja joskus he tulevat kylään tapaamaan äitiään. Se hän tosiaan oli lapsille, äiti. Jokainen lapsi oli tuntunut omalta. Lapsenlapsia naisella ei kuulemma vielä ollut. 

Tämä nainen oli kasvattanut aikuiseksi 28 lasta. Nuorin hänelle tullut lapsi oli vain muutaman päivän ikäinen. Lapsi oli hylätty sairaalaan. Pienten vauvojen saaminen oli sydäntä riistävää, mutta kasvattaminen huomattavasti helpompaa, kuin vanhempien lapsien. Monen lapsen tarinat olivat rumia ja herkkien lapsien kohtaaminen haastavaa. Naisen mukaan lapsilla vei usein 3-4 kuukautta tottua uuteen elämäntilanteeseen, se on aika vähän. Jokaiselle lapselle nainen kuitenkin avasi sydämensä ja teki heille kodin. Mikään ei korvannut sitä, kun näki lasten olevan iloisia.

Kysyin naiselta, katuiko hän päätöstään valittuaan juuri tämän työn. Ei hetkeäkään, hän sanoi. Hän ei ole kaivannut elämäänsä miestä tai biologisia lapsia. Hän on saanut kaiken. Nyt hän viettää aikansa nauttien eläkepäivistä ja silloin tällöin auttaen tuoreita äitejä kylässä. Lasten riemun seuraaminen päivittäin tuo paljon iloa.

Terkuin: Tanja

 

 

 

 

Kulttuurishokki

Hei lukija! Tää aihe ansaitsee mielestäni oman postauksen. Ajattelin nimittäin kertoa mun tunnelmista ennen lähtöä ja ensihetkistä Vietnamissa. Saan kaiken kuulostamaan kamalalta, mutta just siltä musta silloin tuntui. Kamalalta.

Starttasin matkaan 15. syyskuuta. Pakannut olin edellisenä päivänä kiireessä ja mua jännitti hirveesti. Olin palannut Kreikasta kotiin vain muutaman päivän ennen lähtöä. Siellä olin vapaaehtoistyön merkeissä. Lähtöä mietin toisaalta koko ajan, toisaalta se tuntui niin epätodelliselta, että ajatus koko vaihdosta vain nauratti. Viisuminkin sain lopulta vain päivää ennen lähtöä, nimittäin sen kanssa oli paljon ongelmia. Olin sanonut läheisille heipat, mutta ei mitään suuria jäähyväisiä, itketti ihan sikana. 

Helsinki-Vantaa jäi taakse ja tuntui tosi oudolta. Väsytti ja otti päähän. Mitä ihmettä mä oikein oon tekemässä. Välilasku Lontoossa ja olin jo valmis kävelemään Helsingin koneeseen. Sit se pitkä lento. Olin ihan varma, että se ei lopu ikinä! Edessä olevalta näytöltä pysty seuraamaan lennon kulkua. Se aika ei vaan vähentyny yhtään. Lopulta kahden välilaskun ja yli 24 tunnin matkustamisen jälkeen oltiin perillä. Vihdoin! Vähän oli jopa innostunut fiilis, mutta vain vähän. Lennettiin siis Lontoosta Ho Chi Minh Cityyn josta edelleen Vinhiin. Hi Chi Minh Cityssä olin saanut jo hankittua puhelinliittymän ja vaihdettua rahaa. Helppoa.

Vinhissä vastassa oli vaihtareista vastaava opettaja ja paikallinen sairaanhoitajaopiskelija. Ilma oli tosi kuuma ja kostea, vaatteet liimautu ihoon. Liikenne oli ihan hullua. Sekasin meni autot, pyöräilijät ja kävelijät. Kukaan ei noudattanu liikennesääntöjä. Tai no, ei niitä varmaan edes oo. Joukkoon mahtu myös lehmät ja pari kanaa. Sähkölinjat roikku kadulla, roskia oli joka puolella. Melu oli ihan kauhee. Pääsin syömään paikalliseen ravintolaan, jota kehuttiin hirveesti. Edelliset vaihtarit oli kuulemma tykänny. Se oli kamala. Joku autotalli, muutama muovinen lasten kaluste ja seinässä tuuletin, sekä hämähäkki. Ajattelin, etten todellakaan syö täällä mitään. Mummo autotallin toisella laidalla nosti jostain kanan ja pilkkoi sen nuudelikeittoon. Yäk, ajattelin. Maistoin kuitenkin. En oo menny toista kertaa. 

Lopulta päästiin koululle. Koulua ympäröi muurit ja portteja valvoi vartijat. Koulu näytti ihan kivalta. Pihan laidalla oli asuntolat. Vihdoin nukkumaan. Kaks muuta vaihtaria meidän koulusta sai yhden huoneen ja mä oman. Olin aika järkyttyny. Melko isot huoneet, kiviset seinät ja jotku laattalattiat. Mulla ei ollu muita kalusteita ku sänky ja pöytä, ei edes astioita tai jääkaappia. Sovittiin, että käyn syömässä käytävän toisella puolella toisten tyttöjen huoneessa. Vitsi että otti päähän. Laskin tavarat lattialle ja heittäydyin sänkyyn. Ai hitto! Se oli ihan kivikova. Huoneen lattia jousti enemmän ku sänky, enkä edes liioittele. Asunto tuntu niin kamalalta. Nähtiin muutama paikallinen tyttö, jotka tulis olemaan meille vähän niin ku tutoreita. Tuijotin seinää ja mietin, että mitä ihmettä mä täällä teen. Heti silloin oli niin kova koti-ikävä, että sattu ihan fyysisesti. Silloin ajattelin, etten ikinä tuu selviämään tulevasta kolmesta kuukaudesta. No, hyvin oon toistaiseksi selvinny. Se oli varmaan se kulttuurishokki, josta kaikki varoitti. 

Terkuin: Tanja 

Minä

Hei!

Kiva, että klikkasit ja päätit lukea blogiani! Kuten esittelystä käy ilmi, blogini kertoo matkastani Vietnamiin. Täällä olen vaihtarina kaupungissa nimeltä Vinh. Uskon, että näiden kolmen kuukauden aikana tulen oppimaan paljon kaikesta, mutta etenkin itsestäni. Blogissa kerron omia mielipiteitäni, kokemuksiani, sekä kerron täällä ihmisiltä kuultuja tarinoita. Silloin, kun osaan ottaa sormen pois kameran linssin edestä, saattaa jokunen kuva eksyä höpötyksieni sekaan. Mutta jo asiaan! Ja tietenkin aloitan helpolla, siis puhumalla itsestäni.

Kuka minä olen?

No minä olen Tanja! Olen syntynyt Helsingissä, kasvanut Kuusamossa ja nyt asunut Seinäjoella kolme vuotta. Luonteeltani olen melko rempseä rääväsuu, yleensä kaiketi melko iloinen. Mielestäni olen hyvinkin tunneihminen, joten tuskin pahatkaan päivät jäävät huomaamatta. Olen sosiaalinen ja tarvitsen ihmisiä ympärilleni. Onnekseni minulla on ihana lähipiiri, joka tsemppaa kaikessa. Sosiaalisuuden kylkiäisenä tulee loppumaton höpötys, jos et usko, kysy kavereilta. Tykkään kahvista ja Harry Potter-elokuvista. Vihaan kirjoja ja lukemista. Rakastan tanssia, musiikkia, lunta, ja nauramista. Rakkain harrastukseni on ratsastus. Öö mitäs muuta..Ai niin! Täytän kohta 21, siis ihan vihreä, kuten yks mummo mulle töissä joskus sanoi.

Perheeseeni kuuluu äiti, isä, isosisko ja pikkuveli. Kotona meidän sohvaa kuluttaa poikaystävä, joka on mulle aivan mieletön tukipilari, koska kyllähän täällä kieltämättä välkillä päähän ottaa ja muutenkin. Ja onhan mulla mun ystävät, ne on ihania.

Opiskelen Seinäjoen ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajaksi, nyt toista vuotta. Kun seuraavan kerran palaan Suomessa koulun penkille tammikuussa, olen jo kolmannen vuoden opiskelija. Kuinka jännää! Aika on mennyt niin nopeasti. Aiemmalta koulutukseltani olen lähihoitaja. Töitäkin on joitain tunteja tullut tehtyä, pääasiassa omalla alalla. Työskentelen myös koulun ohella. Rakastan työtäni. Vaikea sanoa miks, tuntuu vain, että se on niin mun juttu. 

Helsinki-Vantaan jätin taakseni 15.9 ja täällä Vietnamissa aikaani kulutan yhteensä kolme kuukautta. Ei lainkaan yllättävää, että julkaisen ensimmäisen postauksen kun olen kolmatta viikkoa täällä, olenhan aina tyylikkäästi myöhässä. Toivottavasti löydät itsesi lukemasta blogiani vielä uudelleen.

Terkuin: Tanja