Yksi odotetuimpia juttuja itselle oli viikot sairaaloissa. Yhtä tiettyä osastoa ei ollut, vaan kierrettiin monella eri osastolla, eri sairaaloissa. Kaikkiin paikkoihin ei päästy, joita olis halunnut nähdä. Nyt siis yleisesti vietnamilaisesta sairaalasta.
No entäs vietnamilainen sairaanhoitaja. Kamala, ainakin opiskelijoille ja minun kokemani mukaan. Opiskelijat pelkäsi hoitajia ja ihan syystä. Jos oli ”liian hidas”, joutui käytävään, eikä saanut enää tehdä mitään. Jos hoitajalla oli huono päivä, siitä kärsi kaikki ympärillä olevat. Toki kaikilla on huonoja päiviä ja ainahan mieliala vaikuttaa, kun ovathan hoitajatkin vain ihmisiä. Täällä hoitajat eivät kuitenkaan peitelleet, eivät edes yrittäneet. Jos oli kiire, opiskelijat seisoivat käytävässä. Kaikkea ei saanut kokeilla tai tehdä, emme me, eivätkä vietnamilaiset. Yksi lääkäriksi opiskeleva ystäväni kertoi, että hyvällä tuurilla pääsee joskus jotain harjoittelemaan itse, yleensä saa tyytyä katsojan rooliin. Sairaanhoitajaopiskelijat harjoittelivat käsin hieman enemmän. Hoitajien keskuudessa hierarkia oli karmiva. Lääkärit sen sijaan olivat lämpimiä ja ottivat hyvin vastaan. Tässä kohtaa lienee hyvä kiittää kaikkia itseäni ohjanneita hoitajia Suomessa. Kiitos, olette ihania.
Hoitajan työvuorot eivät kauheasti poikenneet itselle tutusta, pieniä eroja aikatauluissa tietenkin oli. Kuten tuo siesta keskipäivällä, jolloin sairaalatkin hiljenevät täysin. Sairaanhoitajan tehtävät olivat samanlaisia, kuin Suomessa. Paitsi perushoito, sen toteuttivat potilaan läheiset. Vaatteita sai sairaalalta pari kertaa viikossa. Potilaan pöydällä notkui ruokaa, senkin hoitivat läheiset. Vaimot ja miehet, äidit ja isät, he nukkuivat potilaan kanssa samassa sängyssä. Jos huoneessa oli vapaita sänkyjä, he saattoivat päästä niihin lepäämään. Läheiset olivat melkein koko ajan vierellä.
Erilaisia injektioita, EKG, lääkeliuosten valmistamista, verenpaineen mittausta ja niin edelleen. Tavallisia sairaanhoitajan tehtäviin kuuluvia juttuja, joita itsekin pääsin täällä kokeilemaan. Ensimmäinen suoneen pistäminen oli paikallisille hoitajille lähinnä viihdettä, he yllättyivät että osasin. Kuten edellä mainitussa, kaikessa odotettiin hihittäen epäonnistumista.
Välineet tietenkin olivat erilaisia, kuin meidän Suomessa. EKG-laite taisi olla kivikaudelta, kanyylit oli VIPeille ja lapsille, muiden oli infuusioiden ajan pidettävä perhosneulaa ja kerta-annokset pistettiin neulalla ja ruiskulla, vaikka niitä olisi annettava kuusi kertaa päivässä. Injektioita pistettiin samoihin paikkoihin, kuin Suomessakin, paitsi yhdenlaisella osastolla, josta tulossa erillinen blogiteksti. Toki pistäminen erosi likaisuudellaan ja sillä, että kanyylia käytettäessä ennen lääkkeen antamista pumpulista muotoiltiin käsin kanyyliin menevä pala ja sillä putsattiin kanyylin suu. Usein pumpulista jäi höttöä kanyyliin, niitä sitten hoitajat yritti kaivaa milloin milläkin tikulla pois. EKG otettiin vähintäänkin väärin. Anturit aseteltiin kauniin näköisesti, niin kuin kuvissa ja niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Ja edellinen lause oli oikeesti vietnamilaisen suusta tullut perustelu siihen, miten EKG otetaan. Perään tuli kysymys ”onko Suomessa tällaista laitetta?”. Otettiin yhdeltä potilaalta EKG meidän oppien mukaan ihan vaan vertailun vuoksi, heidän toiveestaan. Tämän jälkeen yksi vietnamilainen hoitaja suuttui ja häipyi.
Oli lähes järkytys, että me käytetään käsiä, se on kuulemma likaista, eikä meidän perusteluja uskottu. He taas käyttivät instrumentteja kaikessa ja kaikille, siis niitä samoja. Samoilla välineillä putsattiin potilaan iho, vaihdettiin neuloja ruiskuihin ja painettiin pistoskohtaa, kun sieltä vuoti verta. Lopuksi bänksien päässä keikkuvalla alkoholiin kastetulla ja käsin siihen muutaman kerran asetetulla, nyt jo verisellä, pumpulin palalla putsataan metallinen kaarimalja ja sitten olikin vuorossa seuraava potilas. Kyllä, niillä samoilla välineillä. Hanskoja ei käytetä. Niitä on ja niitä olisi mahdollisuus käyttää, mutta ne ovat epämukavat.
Potilaat sanoivat olevansa tyytyväisiä hoitoon, vaikka meidän silmään hoitajat olivat todella tylyjä. Eiväthän he toki muusta tiedä ja tämä on heille normaalia. Kukaan ei osannut kaivata yksityisyyttä, koska heille asioista huutelu ja paljaana oleminen ovien ollessa avoinna oli normaalia. Itselle vastaava tuntui mahdottomalta ajatukselta. Hoitajien kiire oli erikoista. Hoitajia ja lääkäreitä opiskelijoiden lisäksi oli valtava määrä ja työtä huomattavasti vähemmän, kuin meillä Suomessa. Kaikilla oli käytössä omat puhelimet joka paikassa ja omaan silmään toiminta näytti laiskalta ja epäammattimaiselta. Jos puhelin soi kesken hoitotoimenpiteen, siihen vastattiin siinä paikassa. Opiskelijat saattoivat nukkua potilaiden huoneissa. Hoitajat pitivät koruja, kelloja ja sormuksia, jalassa oli lähes poikkeuksetta korkokengät. Kaikki pitivät taskussaan valkosipulia kummitusten varalta. Ja he olivat siis tosissaan, erehdyin luulemaan tätä vitsiksi. Kummallisia juttuja riittäisi kerrottavaksi loputtomiin, koska joka päivä näki jotain outoa.
Mitä minulle jäi päällimmäisenä mieleen. Yksityisyydensuoja puhuttaa Suomessa jatkuvasti ja sitä edistääkseen tehdään muutoksia kaiken aikaa. Täällä sitä ei oikeasti ole. Ei ole ketään kenelle jonkun asioita ei voisi kertoa, ei oikeasti ketään. Kysyessä saa tiedot kenestä tahansa. Käsihygienia on surkeaa, hygienia yleensäkin. Potilaille tehtiin tosi pelottavan näköisiä juttuja, kuten esimerkiksi tuo pumpulin työntäminen kanyyliin. Tiesin hoidon olevan maksullista, mutta silti oli kauhea kuulla, ettei jokainen potilas ole saman arvoinen. Miten voi hoitaa jotain huonommin, kuin toista. Myös hoitajien kylmyys yllätti.
Lienee turha mainostaa suomalaisten onnekkuutta. Terveydenhuoltoon liittyviä otsikoita on jatkuvasti lehdissä, usein negatiivisia sellaisia. Siispä esitän sinulle toivomuksen. Seuraavan kerran, kun olet potilaana tai asiakkaana terveydenhuollossa, ole kiitollinen. Siitä, että sinulla on yksityisyys ja hoitaja tietää sinun nimesi. Siitä, että sinua hoidetaan saman arvoisesti, kuin 5,5 miljoonaa muutakin suomalaista.
Terkuin: Tanja
